All bad things...

No niin, saa taas riittää tämä. Fakta on se, että kahden ensimmäisen blogini jälkeen minulla ei ole ollut todellista intoa paasata tätä naisettoman miehen paatosta, vaan homma on toiminut lähinnä hetkellisiin tarpeisiin, kuten pahan mielen purkamiseen ja provosointiin. Ei sillä, että olisin valehdellut täällä koskaan, mutta totuus on aina venynyt, ja nimenomaan negatiivisempaan suuntaan hieman hämärretyistä lupauksista huolimatta.

Minä en tiedä, olenko ATM vai en, enkä kai loppujen lopuksi hirveästi välitä asiasta. Sinkku olen edelleen (ja sen suhteen olen aina ollut totuudenmukainen), ja naisrintamalla näyttää heikolta, mutta olen melko tyytyväinen tilanteeseen. Jos jotain on tapahtuakseen, niin sitten on. En jaksa tehdä siitä tiliä täällä.

Muutenkin jätän (oikean) ATM-puolustuksen Panulle. Hän osaa käsitellä asiaa parhaiten. Muilta osin haluan irtisanoutua koko jutusta, kiitos muutamien viiden pennin vitsien, jotka ovat omineet ja pilanneet hauskan ja hyvän "itseironian kautta voittoon"-aatteen jossain Suomi24:ssä, ja varmaan muuallakin.

Mittasin tasoni, jälleen

Varoitan; seuraa lyhyt nillitys. Koska haluan olla fyysisesti paremmassa kunnossa, ja koska kuntosaleilu on viime aikoina jäänyt vähemmälle, olen pyrkinyt tekemään enemmän juoksulenkkejä. Reittini ei ole kovin pitkä: ensin ehkä kilometrin verran reipasta kävelyä, kunnes alkaa sellainen lenkkipolku. Sitten kuljen kolmisen kilometriä hölkäten vaihtaen väsymyksen iskiessä välillä kävelyksi. Sitten runsas kilometri asfaltilla kävellen kotiin. Näin tein tänäänkin. Hölkkäosuuden alussa sitten tuli tiukka paikka: polulla kulki rinnatusten kolme nuorta ruotsinkielistä(!) naista. Päästäkseni heidän ohitse hölkkäsin penkan puolelta - ajattelin, että näin pääsemme kaikki vähimmällä vaivalla.

Mokasin. Teinitytöt nauroivat minulle. Tiedän sen siitä, että he lausuivat jotain, mikä kiistatta viittasi minuun (en valitettavasti voi paljastaa tarkemmin). Kikatus kaikui takanani pitkään. Lisäsin vauhtia. Näin se on: kun YTM yrittää kohottaa tai pitää yllä kuntoaan, hän on arjen (urheilu-)sankari. Kun ATM tekee samoin, on se vain naurettavaa. Erakoituisin muuten lopullisesti muuten paitsi töissäkäynnin osalta, mutta valitettavasti minulla näyttäisi olevan menoa naapurikaupungin sykkeeseen alkavan viikonlopun jokaisena päivänä. Tai tietysti voin jänistää, mutta kahtena päivänä olen jo luvannut mennä jonnekin, ja jänistäminen olisi astetta nolompaa.

P.S. Niin joo, en muuten ole ajatellut SK:tä moneen päivään, enkä edes salaa käynyt katsomassa hänen kuvaansa Facebookista! Hieno homma on se. Enkä ole edes muuten salaa ihastunut keneenkään (paitsi töissä on kyllä yksi toinen viehättävä nuori nainen, mutta hänen tiedän seurustelevan ja hän on vielä selvemmin omaa tasoani paljon, paljon ylempänä. Niin kyllä oli SK:kin, mutta tämä on vielä paljon enemmän).

Olen oikea Auervaara

Spämmiprofiilit ovat nykyään näemmä oikein kuvalla varustettuja ja jokseenkin aidontuntuisia, mutta kyllä näissä viesteissä on parantamisen varaa:

"I rekisteröity tämän sivuston toivoi löytävänsä kiva viehättävä mies, joka olisi löytää uusi ystävä. Kuten haku, löysin sinulle ja sinä minulle ja minä olet kiinnostunut. Mielelläni kirjoittaa teille aikana tuttavuus. Toivon, että teillä ei ole minua vastaan ja vastaamme minun viesti. Vain Pyydän voit kirjoittaa minulle osoitteeseen: [sähköpostiosoite] koska minulla on vähän vapaa-aikaa ja en voi pysyvästi sijaitsee verkossa. Olen myös Olisin iloinen, jos voisitte antaa minulle puhelinnumerosi sitten, jos et mielessä. Toivon teidän ymmärtävän minua ja I'll vastata. Odotan vastaustanne silloin, jos olet kiinnostunut minusta."

Niinpä. Viikon häviäjäelämyksenä nyt yhteensä 3 vastausta naisilta - joka ainoa juuri tällaista spämmiä.

Osana luontoa

Odotellessani tänään bussia seurasin kahta varista. Ne nokkivat yhteistä ruoantähdettä - näytti hieman joltain leivänpalalta - kuin Kaunotar ja Kulkuri konsanaan spagettia. Pompittuaan hetken aikaa ne työnsivät nokkansa toisiinsa kuin olisivat suudelleet. Välillä toinen raakkui - nautinnosta? Sitten ne lennähtivät tiehensä.

Bussimatkalla näin sorsaemon ainakin kuuden sorsanpoikasen kanssa ylittävän tietä. Onneksi ne sattuivat liikennevaloihin, ja näyttivät pääsevän turvallisesti tien yli. Variksilla ja sorsillakin on villimpi sukupuolielämä kuin minulla.

En ole tehnyt poikaystävä- ja ihmiskelpoisuuteni lisäämiseksi viime aikoina oikein mitään muuta kuin hyötyliikkunut, paitsi juuri tänään. Huomiseksi sentään järjestin niin, että käyn tuulettumassa kaupungilla, eli elokuvissa. Yksin, totta kai. Voisikohan siellä tehdä jotain muuta? Käydä kahvilla tai oluella ennen tai jälkeen; ja yksin, totta kai.

Piutpaut SK:lle, eli Pius and Paus for Sk

Onhan Chi kyllä oikeassa - en koe olevani kyllä ihan stalkkerikaan, mutta kyllä tuo yksi naikkonen on saanut ihan järkyttävät mittasuhteet käytännössä täysin sattumanvaraisesti. Meressä olevat kalat ovat kylläkin sukupuuton partaalla, mutta turha minun on mitään valkoista valasta jahdata kuvitelmissani, kun lohikin on hyvää. Luultavasti tällaiset SK:ihin ihastumiset ovat jonkinlaisia epäterveellisiä vastineita jollekin, ja ennen kaikkea ne ovat ala-aste -tason hömppäihastumisia, jotka pitäisi kuitata pelkkänä haihatteluna - vaikkakin kohtuullisissa määrin käytettynä mukavaa haihattelua.

Tämä SK-episodi on kyllä täysin linjassa menneisyyteni kanssa. Joskus tuntuu, kuin en olisi henkisesti päässyt vielä sieltä ala-asteelta, sillä kerta toisensa jälkeen etäihastun johonkin kauniiseen ulkokuoreen tai pelkästään sen perusteella sen perusteella luomiin kuvitelmiin ja sitten, kun olisi oikeasti tutustumassa johonkuhun, niin en haluakaan olla muuta kuin kaveri. Mieli tekisi julistautua taas tunnevammaiseksi, mutta kai tässä vain on pääteltävä se, etten ole koskaan, eli vielä, rakastunut keneenkään. Pitäisi vain olla ajattelematta ihmissuhdekuvioita kokonaan, tutustua vain ihmisiin ja jos jotain on tapahtuakseen, niin antaa sen sitten tapahtua pyytämättä ja odottamatta.

Sosiaalinen elämäni on viime aikoina ollut taas ikään kuin nostavinaan päätään. On ollut joitain menoja, ja on tulossa joitain menoja. Sellaista minä oikeasti tarvitsen, enkä itseaiheutettuja sydänsuruja.

Tirkistelijähyypiö

Katsoin lyhyen elokuvan rakkaudesta. Siinä ujo, postissa työskentelevä nuori mies on rakastunut vastakkaisessa kerrostalossa asuvaan naiseen. Hän ei kykene lähestymään tätä, vaan on kertomansa mukaan vuoden ajan tyytynyt vakoilemaan häntä, soittelemaan tälle häirikköpuheluita ja tekemään muuta pientä kiusaa päästäkseen edes näkemään tämän.

Pakkomielteeni eivät ihan tuolle tasolle yllä, eikä tässä taida olla kaukoputkelle tarvetta korkeintaan kuin tähtitieteen harrastukseen, eikä sitäkään voi täällä valosaasteen keskellä harrastaa, mutta kyllä minulle tulee vakoileva olo, jos katselen esimerkiksi SK:n kuvaa Facebookissa. Hän ei tietenkään lukeudu ystäväkuntaani, eikä hänen profiilinsa ole vieraille avoin, mutta kuvan minä näen. Toisaalta se on joskus masentavaakin. Vaikka edellisessä merkinnässä arvioin hänen sinkkuuden todennäköisyydeksi niinkin korkean kuin 0,1 %, niin hänen profiilikuvan perusteella sinkkuajan odotusarvo on melko pieni. Sanoisin, että hänen sinkkuustodennäköisyys laskee viikossa 95 %, joten hän on enää 0,005 % todennäköisyydellä sinkku. Himpskatin sulavapuheiset hyppyritukat, kun vievät meidän naiset.

Niin lähellä ja silti niin kaukana

Taannoin vihjailin siitä, että olisi tiedossa sosiaalinen tapaaminen, johon ottaisi osaa muiden muassa salainen kiinnostuksenkohteeni. Voisin lyödä vaikka vetoa, ettei yksikään lukija todella uskonut minun menevän sinne - ja epäilin sitä itsekin hyvin vakavasti. Olin jo puoliksi päättänyt, etten mene. Ja sitten kuitenkin, kun tuli aika valita, menin. Järkeilin, että on kai ihan sama vaikka nolaisin itseni olemalla paikalla, sillä se voittaisi kuitenkin sen epätyydytyksen, että katselisin vain tieteissarjoja iltaisin (jota kyllä vielä kymmeneltä kotiin päästyäni tein, ja se se vasta oli tyydyttävää, kun sattui erinomainen jakso).

Enkä edes istunut mykkänä koko iltaa - vain noin 80 % siitä! Omituista kyllä, eniten juttelin juuri kutsujan kanssa (kiitos hänen ulospäinsuuntautuneisuutensa), vaikka juuri hänet kuvittelin joitain täysin vieraita lukuunottamatta tuntevani huonoimmin. Ehkä hän vain tunsi minut luultua paremmin. Siinä ne isot yllätykset. Yllätyksistä pienin on se, että SK sijaitsi koko illan mahdollisimman kaukana minusta ja hän oli luullakseni ainoa, jonka kanssa en päässyt mihinkään kommunikaatioyhteyteen. Mutta sain nähdä hänet vapaa-ajalla, seurata hänen maneereitaan edes hetken aikaa, kun näköyhteys ei ollut täysin tukittu. Ja sain kuunnella hänen ääntään. En uskonut päätyväni tähän johtopäätökseen, mutta hän saattaa olla jopa 0,1 % todennäköisyydellä sinkku puheistaan päätellen (ei viittauksia poikaystävään eivätkä puhelut vaikuttaneet liian hempeiltä; ei sillä, että olisin salakuunnellut, mutta en kehdannut tukkia korviani ja humistakaan itselleni siinä muiden keskellä). Ja hänen musiikkimakunsa on mitä ilmeisimmin juuri sopivan lähellä omaani - ei sama, muuta juuri sen verran samaa, että jos joskus juttelisimme, saattaisimme keksiä hyvällä tuurilla jotain sanottavaakin. Havaitsin hänessä lisäksi ulkonäöllisiä epätäydellisyyksiä - jos tutustuminen ja lähestyminen eivät olisi muuten moraalisesti kyseenalaisia tekoja, olisi lähestymisen kynnys laskenut. Ne tekevät hänestä jotenkin vielä söpömmän. Äh että pitääkin. Tarvitsen kovasti muuta ajateltavaa. Nyt on vain työstressi, jonka vastapainoina likaiset seksifantasiat katseiden kohtaamisesta ja herkästä kosketuksesta.

Kosketuksissa maailmaan

Helteet ovat imeneet minusta kaiken voiman, joten en jaksa marmattaa, mutta Ilman Naista -sarjakuvan osa 122 kalskahtaa pohjaidealtaan erittäin tutulta. Ilmeisen tulkinnan lisäksi näen erityisesti keskimmäisen ruudun havainnollistavan irrallisuuden tunnetta ja etäisyyttä muihin, jota itse koen jatkuvasti. Välillä syntyy yhteys muuhun maailmaan, mutta informaationvaihto on niukkaa ("kiitti."), ja sitten se katkeaa. Huomioitavaa on lisäksi, että tummiin pukeutunut hahmo ei ole kosketuksissa edes itseensä, toisin kuin etualalla oleva kaveri - vuoroaan odotellessa hän on vetänyt kätensä paidan hihoihin. Emme toki näe ensimmäisenkään koskettavan itseään, mutta hän on selvästi kosketuksissa maailman kanssa.

Ettäs kehtaan

En varsinaisesti harrasta blogisurffailua enää, sillä suomalaisesta blogiskenestä on kasvanut tympäisevä leviatan, josta ei juurikaan järkevää luettavaa enää löydy kuin sattumalta. Jotenkaan ventovieraiden päiväkirjoista ei jaksa oikein innostua enää. En tälläkään kertaa löytänyt mitään, jota alkaisin seuraamaan, mutta osuipa silti karsastavaan silmääni jostain vakavasta lihassairaudesta kärsivän nuoren miehen blogi. Mies on vähän yli parikymppinen eläkeläinen, ja on ymmärtääkseni tuomittu elämään pyörätuolissa ja jonkinlaisessa hengityslaitteessa. Samaan aikaan minä kehtaankin vaikertaa sekunda-aivoistani, trikundapersoonastani ja luotaantyöntävästä ulkonäöstäni, vaikka niiden vammauttava vaikutus on käytännössä nolla verrattuna siihen, minkä kanssa muut joutuvat elämään. Oikeasti tässä pitäisi kiittää sallimusta siitä, että on lopultakin saanut ihan hyvät kortit - ei täyskättä, mutta eipä tässä ole myöskään mustaa Pekkaa kourassa. Periaatteessa ihan kaikki mahdollisuudet ovat avoinna ja tilaisuudet käytettävänä tyttöystävän löytämistä lukuunottamatta.

Huomenna jos herään, kiitän maailmaa helteistä huolimatta hienosta päivästä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Nyt kuitenkin menen häpeämään.

From a View to a Nil

Olo on vähän likainen - pääsin tilanteeseen, jossa pystyin katselemaan salaista kiinnostuksenkohdettani, tai hänen sivuprofiiliaan. En kuullut hänen ääntään hälinän läpi, mutta sain seurata hänen huulten liikkeiden mukana hulmuavia hiuksia hänen jutellessa kaverilleen, ja sain katsella hänen pieniä eleitään - miten hän kosketteli välillä nenänpieltään pikkusormellaan. Harmi, että minulla oli kerrankin työkaverin kanssa mielenkiintoinen keskustelu, ja se vaati oikeutetusti osan huomiostani. Toisekseen joku halvatun gigolo änkesi istumaan kuin tahallaan peittäen SK:n niin, että näin hänestä ainoastaan kädet, joissa ei muuten näkynyt sormuksiakaan missään - eli hän ei ole vielä kihloissa tai naimisissa poika- tai tyttöystävänsä kanssa.

Likaisen lisäksi olo on vähän tyhmä. On selvää, että olen kiinnostunut ainoastaan ulkokuoresta ja sen luomaan illuusioon SK:n persoonasta, eikä minulla ole keinoja tutustua häneen edes kaverina, ellei sitten kerrankin osu kohdalle se lottovoitto, joka on jo melkein kaikkien muiden ihmisten kohdalle osunut. Ja vaikka se osuisikin kohdalle, niin illuusiot karisevat, sain häneltä välittömän hylkytuomion pilkkanauruineen tai en.

P.S. Ai niin, pitäisikö tähän keksiä vielä jotain positiivistakin... Hieman on edistys kaikilla sektoreilla ollut hiljaista. Itsensä rakentaminen on tietenkin hidasta touhua, eikä siitä aina riitä blogimerkinnäksi asti kirjoitettavaa, pelkään.

Mittumaari

Muuttuakseni normaaliksi yhteisön jäseneksi ja poikaystäväkelpoiseksi materiaaliksi päättelin, että minun on ihan ensin opeteltava menemään ihmisten luo. Siis käymään erilaisissa tapahtumissa, tilaisuuksissa tai edes baareissa ja juhliksi naamioiduissa ryyppäämistekosyissä. Niin tein tänään, oikein juhannuksen kunniaksi. Taisi ollakin ensimmäinen juhannus koskaan kun lähden johonkin.

Pidän voittona siis sitä, että ylipäätään sain kammettua itseni ulos. Olin varautunut siihen, että juon vain pari olutta ja siinä se. Itse asiassa niin kävikin, olenhan jo nyt kotona. En saanut varata koko isoa pöytää itselleni, joten seuraani lyöttäytyi suomalais-venäläinen seurue. He olivat minua seurallisempia, ja yllyin itsekin naureskelemaan hieman sarkastisin sanakääntein suomalaiselle kesälle (en ihan totta muista yhtään aikuisiän juhannusta, että olisi ollut lämmintä ja poutaista. Se tosin voi johtua siitä, ettei juhannuksissani ole ollut mitään muistamista).

Jossain vaiheessa yksi seurueen suomalaisista miehistä esitti seuraavaa:

- että olen liian totinen (ulkonäöltäni, näin ymmärsin) ja minun pitäisi rentoutua,
- että työskentelen luultavasti tietokonealalla (erittäin hyvä arvaus, vaikkakin hieman sivuun meni) ja
- että puhun kirjakieltä.

Kielenkäytöstäni voi kai olla useampaa mieltä. Henkilökohtaisesti pidän siitä, vaikkakin puhun liian vähän (yksi seurueen venäläisnaisista hieman motkotti jossain vaiheessa, kun tajusi läsnäoloni, etten sanaakaan sano). Mutta onko se kuitenkin jotain, mistä pitäisi opetella pois? Pitäisikö opetella jotain maantieteellistä murretta, vai paikallista slangimongerrusta vai kenties jotain räppipuhetta?

Arvaus työnkuvastani mietityttää. Kyseinen herra ei ollut lyhyen ajan sisällä ensimmäinen, joka arveli minun työskentelevän IT-alalla. Onkohan se kauhean negatiivinen piirre naisten mielestä? Luultavasti, mutta sille en osaa tehdä mitään, enkä ole varma, pitäisikö. Ehkä pitäisi jossain vaiheessa kiinnittää vielä enemmän huomiota ulkonäkööni, mutten tiedä mitä voin sille tehdä, paitsi siirtää massa läskistä lihaksiin. Sekään ei ehkä auta arvauksiin ammatistani. Ja toisaalta, parempi joka tapauksessa että veikkaavat IT-alaa kuin todellista ammattiani. Sen epäseksikkäämmäksi ja tylsemmäksi ei mene.

Totisuus kuitenkin huolettaa. Toisin kuin yllämainitut seikat, tämä aivan varmasti vaikuttaa siihen, miten naiset suhtautuvat minuun. Viestin olemuksellani ja ilmeilläni luultavasti täyttä tylsyyttä ja täydellistä huumorintajuttomuuttani. Olen aina täälläkin kirjoittanut, etten osaa hymyillä, ja tämä vahvistaa sen. Olin nimittäin kuitenkin mielestäni hyvällä tuulella, ja seuralaisteni jutut hymyilyttivät minua. Ilmeisesti ei siltä kuitenkaan näyttänyt. Olisiko plastiikkakirurgian paikka, vai mikä avuksi taikka neuvoksi?

P.S. Tosiaan, paikalla oli lähinnä ikäluokaltaan minua vanhempia naisia, sekä äitejä. Oli siellä muutama yksin tai naiskavereidensa kanssa liikkeellä ollut nainenkin. Heistä voisi jopa olettaa, että he ehkä olivat sinkkuja - kuvittelen, että jääkiekkoilevat kuumakallet haluavat naistensa kanssa ryypiskelemään, samallahan voisi todistaa rakkauden hakkaamalla jonkun nörtin... Äh, siis siellä oli muutama nainen, sinkkuja mahdollisesti. En kuitenkaan uskaltanut mennä puhumaan, ja olivat vielä sen verran kauniitakin, etteivät kuitenkaan minunlaisistani perusta. Mutta tavoite ei tosiaan ollutkaan olla ekstrovertti, vaan ylipäätään käydä jossain.

Vastaan, mutta kukaan ei tule vastaan

Edelliseen merkintään tulleessa kommentissa muistutettiin, että minun pitäisi vastailla tyttöjen treffi-ilmoituksiin. Asia on tullut puheeksi oikeastaan vain erääseen merkintään kirjailemassani kommentissa, mutta minä olen, uskokaa tai älkää, vastaillut tyttöjen ilmoituksiin! Tai ainakin yhteen ilmoitukseen. Treffipaikkojen tytöillä on rima jossain aivan muualla kuin minun tasolla, joten käytännössä sellaisia ilmoituksia, joihin minun kannattaa edes harkita vastaavani, on hyvin vähän. Yksi kuitenkin löytyi taannoin. Pidin huolen, ettei vastaukseni ollut liian pitkä, mutta että tulin sanoneeksi siinä jotain ja olleeni asiallinen mutta hauska. Pituudeltaan se oli ehkä minun kirjoittaman blogimerkinnän pituinen, ja siinä oli huomattavan paljon positiivisempi (mutta kuitenkin aavistuksen itseironinen) pohjavire kuin mihin tässä blogissa saa ikinä tottua.

Odotin monta päivää, mutta hän ei sen vertaa vaivautunut että olisi lyhyesti vastannut "Kiitos vastauksestasi, mutta et ole sitä mitä etsin". No, pitihän arvata että niin käy, kun yrittää mukavanoloista, omanikäistä, aavistuksen nörtähtävää ja omiin silmiin kaunista naista itseäni 20 vuotta vanhemman, siilitukkaisen ja ketjussa polttavan örisevän sekakäyttäjän sijasta. Viikon odottelun jälkeen piilotin profiilini, kun moni tämän blogin lukija tuntui löytävän sen niin helposti, ja ajattelin varmuuden vuoksi hävetä. Voisi sen tietysti kai uudestaan tuoda esiin, ymmärtääkseni sille ei ole tapahtunut mitään, se ei vain näy missään.

Ymmärrän kyllä Internetin olevan monilta ominaisuuksiltaan ylivoimainen seuranlöytämisareena - kavereita on löytynyt ja se yksi ainoa seurustelusuhteenikin - mutta jotenkin ehkä kuvittelen, että olisi mukavampaa löytää tyttöystävä netin ulkopuolelta maailmasta, jossa reagointi sanoihin olisi välitöntä, eikä tarvitsisi viikkokaupalla odotella, josko arvon neiti laskeutuisi tasolleni ja alentuisi lausumaan edes että ei. Tietysti välitön palaute on tähänkin asti ollut yksi niistä syistä, miksi kynnykseni toimia on korkea.

Nolauksen kutsu

Nähtävästi joka kerta, kun päätän, etten enää päivitä tätä blogin irvikuvaa, saan jotain aihetta tai jonkun aiheen luomaa intoa päivittää. Nyt on käynyt niin, että minut on taas kutsuttu jonnekin. Muuan naisihminen kutsui minut ja koko joukon muita juhlistamaan erästä tapahtumaa tässä lähiaikoina. Se tarkoittaa joukkokokoontumista jollain terassilla juomisen merkeissä. Säästääkseni meidät kaikki kommenttien kirjoittamisen ja lukemisen vaivalta sanottakoon, että vaikka piehtaroin näön vuoksi ehkän, ein ja ehdottoman ein välillä, olen päättänyt meneväni (aikovani mennä). Mutta vängätään nyt ensin vastaan.

1. Kutsuja on puolituttu. Ei, vaan oikeastaan neljäsosatuttu. Suurin osa kutsutuista on minulle käytännössä vieraita. Kuten kaikki tiedämme, minä ja joukko vieraita on harvinaisen havainnollinen esimerkki kemioiden puutteesta, aineiden keskinäisestä reagoimattomuudesta. Luultavasti häviäisin paikalta taas kerran lyötynä miehenä, ei minusta taaskaan ollut olemaan ihminen toisille ihmisille.

2. Koska kutsuja on neljäsosatuttu... Ei, vaan oikeastaan kahdeksasosatuttu, ei hän luultavasti ole tarkoittanut kutsua minua oikeasti, vaan näön vuoksi sen takia, että on joskus kuullut nimeni mainittavan, ja ehkä koska tunnen joitakin hänen tuntemiaan ihmisiä. Olen siis ei-toivottu vieras.

3. Koska kutsuja on tarkemmin ajateltuna kuudestoistaosatuttu ja muut kolmaskymmenestoinenosatuttuja, pilaan muiden iltapäivän olemalla paikalla. Mitä minä siellä muka teen?

Mutta en minä tiedä. Minut nyt kuitenkin on kaikesta huolimatta kutsuttu, ja muistan olleeni puhekontaktissakin kyseisen henkilön kanssa silloin tällöin. Hän on muodostamani käsitykseni mukaan ihan mukava ihminen. Olen myös selvästi puheväleissä muutaman muun kutsutun kanssa, joten ehkä tilaisuus ei ole niin kiusallinen. Niin ja taannoin useasti mainittu salainen kiinnostuksenkohde on kutsuttu myös. Äh.

Kävin taannoin muuten baarissa. Ihan rohkeasti, yksin, viikonloppuiltana. En voi kuitenkaan tietää, millaisiin urotekoihin olisin pystynyt, ellei joku miespuolinen kapakoiden vakioasiakas olisi ängennyt seuraani alle 5 minuuttia sen jälkeen, kun saavuin baariin ja pysynyt siinä koko pirun illan käyden välillä vikittelemässä itseään 20 vuotta nuorempia naisia tuloksetta. Harmiton ja ihan hauska jeppehän se tietysti oli, mutta käytännössä koko ilta tuhlautui siihen. Kun pääsin siitä viimein eroon, oli jo melko myöhä, ikäiseni ihmiset olivat kai vaihtaneet jo Helsinkiin tai lähteneet muuten vain uusien partnereidensa kanssa tiehensä. Joku keski-ikäinen nainen, hänkin vähän sen oloinen että viinan kanssa on tehty jo pidempään tuttavuutta, kävi kuitenkin houkuttelemassa minua vielä toiseen baariin. Hänkin tosin mainitsi olevansa miehensä kanssa liikkeellä.

Hävennen suotta ennen uutta vuotta

Sain mätäneviin käsiini tieteellissävytteisen tekstin häpeästä. Ongelmistoni pelkistäminen häpeäksi ja sen johdannaisiksi tuskin tekee oikeutta millekään, mutta häpeä kyllä ihan selvästi on osa sitä. Häpeä omasta kehosta tulee ihan ensimmäisenä mieleen. Pidän loppujen lopuksi itsestäni kokonaisuutena sen verran, etten vaihtaisi itseäni johonkuhun toiseen, mutta ruumiini ei kyllä ole kovin monen puupennin väärti. Ehkä jos joskus pääsen visuaalisesta lihavuudesta eroon ja hankittua edes jotain lihaksilta näyttävää, niin asia voi helpottaa, mutta tuskin parantua koskaan. Naama on mitä on, enkä totisesti tiedä miten yhdistäisin sovinnaiset (lue: töihin ja "rivitaloa Espoosta" havittelevaan elämäntyyliin tarvittavat) ja silti sellaiset hiukset, jotka eivät peilistä katsottuna nolota niin kovasti, ja joista ensimmäinen mieleen tuleva sana on homo, sanan yläasteelle jääneessä merkityksessä.

Mutta vähät ulkonäköseikoista. Pahempaa on pidättäytyvyyteni. Itse asiassa kyse on (ainakin merkittäviltä osin) häpeänestojärjestelmästä, joka estää minua tekemästä mitään tavallisuudestani (sijapääte on harkittu) poikkeavaa. En nyt tarkoita pelkkää naisten lähestymistä, vaan monia muihin ihmisiin ja huomatuksi tulemiseen liittyviä asioita - riskinottamista, siis elämistä. Olisi ehkä hyvä pitää mielessä, että ihmiset vaikuttaisivat saattavansa itsensä hyvinkin usein tilaan, jota minä häpeäisin itsessäni, vaikka muiden tekemänä pahimmillanikin saattaisin pitää toiselle sattuneena harmillisena mutta täysin harmittomana tapauksena, eli tuntisin myötätuntoa. Häpeän harmittomia asioita itsessäni, ja sen lisäksi häpeän vielä varmuuden vuoksi asioita, joista en ole varma, häpeäisinkö vai en. Jos olen tänään sanonut jotain tyhmää työkaverille (olen), niin se palaa kummittelemaan. Itse asiassa olen alkanut jopa ikään kuin kouristelemaan jonkun typerän asian palautuessa mieleeni, ja se hieman huolettaa jo. Ikään kuin olisin itse kehittänyt itselleni jonkinlaisen fyysisen reaktion asioihin, joihin ei oikeastaan tarvitsisi reagoida millään tasolla.

Mutta tämä nyt on taas vähän tällaista asioiden ja käsitteiden pyörittelyä, jollaista olen harrastanut jo vuosia ihan tarpeeksi. Toimintaa en ole harrastanut. Katsoin muuten sen neitsytkouludokumentin. Olen nähnyt sen aiemminkin. Ei se nyt edelleenkään pannut oikein kuinkaan, vaikka mikäpä minä olen pannujen puolesta mitään sanomaan. Jotenkin ajatus seksikoulusta jossain Amsterdamissa tuntuu olevan niin todellisuudesta irrallaan - ei sellaista ole kuin kaiken maailman kohudokumenteissa. Mitä informaatiota se meille muille kertoi? Että on olemassa 26-vuotiaita kokemattomia miehiä? Olipa uutinen. Olen jo joitakin päiviä tiennyt, että on jopa 27-vuotiaita melko kokemattomia miehiä. Ihan en kai voi sitä kokemattomimman viittaa itselleni omia - perintöprinssisijoja tyydyn vaan tavoittelemaan.

Unen ja todellisuuden raja hämärtyy

Olen vähän kriisissä tämän blogin kanssa - taas. Blogin teeman pitäisi olla poikaystäväkelpoiseksi ihmiseksi pyrkiminen, ja asian painotus pitäisi olla jotenkin positiivinen. Olen kuitenkin rajannut "normaalin elämäni" pois tästä. Vaikka pidänkin monia lukijoista vähintäänkin nettitovereina, houkuttelee aihepiiri puoleensa myös epäilyttävämpää sakkia, jolle en mielelläni kertoisi kaikkea kerrottavissa olevaa. Kaikki hyvä elämässäni kuitenkin on sellaista, joka ei liity tämän blogin teeman piiriin oikein mitenkään, joten joudun antamaan jonkin verran vinoutuneen kuvan siitä, mitä tämänkin nimimerkin takana lymyilevän ihmisen elämä oikeastaan on. Mutta sitähän se bloggaaminen ja kaikki muukin on. Annetaan vaikutelmia, joista toisten mieleen nousee muita vaikutelmia.

Olisipa jotain toivoa antavaa kerrottavaa edes. Tänä viikonloppuna minulla oli hieman aihetta juhlaan, ja mietinkin eilen illalla, lähtisinkö ulos muutamalle oluelle. Kävin oikein suihkussa ja viiltelin parran irti. Paidatkin olivat puhtaita, mutta vielä kuivumassa ja ennen kaikkea silittämättömiä. Hain sitten pizzan, ja katsoin tieteissarjoja.

Näin untakin. Voisin selittää siitä pitkät pätkät, mutta käyttäydyin siinä itselleni tyypillisellä tavalla. Tapasin siinä yhden ala-asteaikaisen kaverin, ja lähdimme jonnekin. Sitten seuraamme liittyi kaksi nuorta naista, ja minä ilmoitin siinä vaiheessa palaavani töiden ääreen. Jätin heidät katkerana siitä, että aina muilla on hauskaa. Myöhemmin toinen tytöistä, jonka nimen luulin olevan Vikla, mutta joka esittäytyi joksikin toiseksi, palasi luokseni, antoi minulle muovipussin, jossa oli nimeni, kondomipaketin ja liput SETA-järjestön bileisiin, jotka pidettäisiin lentokoneessa lennolla, jonka lähtöaika oli 19.58 ja laskeutumisaika 19.59. Nämä tavarat antaessaan hän sanoi, että "et tainnut odottaa tällaista". Sitten uni päättyi.

Muuten omituisesta unesta löydän kyllä kohdan, jolla on vankka todellisuuspohja. Jätin seurueen, kun he olivat (ilmeisesti) menossa pitämään hauskaa. Minulla oli "töitä". Voisin kuvitella käyttäytyväni juuri näin elävässä elämässäkin. Ensin kiellän itseltäni sen hauskan, mistä toiset nauttivat, ja sitten olen katkera siitä. Kyseessä on nähdäkseni jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, etten osaa rentoutua ja pitää hauskaa muiden seurassa. Ehkä se johtuu juuri siitä, mistä edellisessä merkinnässä marisin. Turhan monta kertaa olen ollut sivustaseuraajana muiden hauskanpidossa ja tuntenut oloni ilonpilaajaksi, kun en ole osannut mennä mukaan. Siitä on sitten kehittynyt tapa, etten kovin herkästi mene mukaan mihinkään "hauskaan", etenkin jos asiaan kuuluu vieraat ihmiset. Asiaa ei helpota se, etten minä osaa kovin hyvin ottaa kontaktia näihin vieraisiin, joten jos olen kuitenkin ajautunut tällaiseen tilaisuuteen, niin yksin jään kyllä. Eivät muutkaan kovin hanakasti kontaktia ota, mikä voi ehkä johtua ulkoisista piirteistäni.

Links, rechts, und wieder links

Saatan antaa yksittäistapauksille joskus liikaa painoarvoa, mutta välillä vakuutun syvästi siitä, että minulla ei ole mitään asiaa luonteeltaan sosiaalisiin vapaa-ajan tilaisuuksien, kuten tuttavien juhliin tai muihin illanviettoihin. Ei siksi, etteikö minua haluttaisi kutsua ja jopa vilpittömästi toivoa paikalle, ei - vaikka tietysti olisi houkuttelevaa ajatella että kohteliaisuudestahan he vaan.

Ongelma on siinä, että (melkein) joka kerta käy niin, että jään niissä sosiaalista kömpelöyttäni sivustaseuraajaksi. Keskustelu kulkee, mutta minä en pysty ottamaan siihen osaa. Aluksi ehkä siksi, ettei toistaiseksi ole mitään lisättävää toisten sanomisiin, mutta jossain vaiheessa tulen hirvittävän itsetietoiseksi siitä, että tässä sitä ollaan, hiljaa, käännellen päätä puhujan suuntaan kuin vaitonainen robotti äänen suuntaa jatkuvasti etsiskellen. Kun puhe taukoaa, pääni kääntyy johonkin muuhun äänenlähteeseen - stereoihin, televisioon, ikkunasta ulos. Silloin ollaan yleensä siinä vaiheessa, että kuvittelen olevani vain häiriöksi muille, ja alan etsimään syytä lähteä pois. Poistuminen on usein vaikeaa. Ei siksi, ettenkö pystyisi tekaisemaan jotain "minun onkin nyt aika lähteä"-maneeria, mutta se pitäisi saada sanotuksi. Lausuminen ei ole vaikeaa, mutta inhoan sitä kun teen itsestäni numeron. Isommissa kokoontumisissa se on helppoa. Siellä ihmiset muodostavat pienempiä yksiköitä, ja siten on helpompi jäädä täysin ulkopuoliseksi ja siihen mikromaailmaan vaikuttamattomaksi tekijäksi, jolloin voin vain hiipiä hiljaa ulos, kuten olen joskus tehnytkin. Tällöin sätin itseäni hieman siitä, että saatoin rikkoa hyviä tapoja, mutta parempi niin kuin pakottaa ihmiset, suurin osa tuntemattomia, reagoimaan minun tekemisiini ja sanomisiini.

Pienemmät kokoontumiset ovat vaikeampia, sillä vaikka olenkin vain kääntyilevä pää, olen silti osa lavastusta, ja ihmiset reagoivat kun kukkaruukku vastoin odotuksia liikahtaakin. Tällöin ei ole vaihtoehtoja, ja pienemmissä tilaisuuksia sitä yleensä myös tuntee läsnäolijat paremmin. On siis pakko nousta seisomaan ja ilmaista läsnäolonsa. Muiden huomio keskittyy, ja vaivihkainen liukeneminen käy mahdottomaksi.

Näin ollen olen ajautunut harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, että vastedes kieltäytyisin kaikista tilaisuuksista, joissa on vähintään kaksi osanottajaa minun lisäkseni. Tämäkään vaihtoehto ei kuitenkaan vaikuta oikein hyvältä. Introverttiä luonnettani tuskin käy kiistäminen, mutten koe sen olevan niin perustavaa laatua, ettenkö pitäisi ihmisten seurasta. En vain osaa edelleenkään toimia vaadittavalla minimitasolla, enkä ymmärrä, mitä voin tehdä. Kuvittelin aina, että viimeistään töihin meneminen olisi auttanut ongelmaan ja antanut minulle tarvittavaa harjoitusta toimia myös vapaa-ajallani, mutta ainoa hyöty töistä on ollut se, että osaan ottaa osaa keskusteluun työporukassa.

Helluntaiheilat

Huomasin, että tänäänhän on helluntai. Koska minulla ei ole heilaa, ei tarvitse asialle tuhlata koko kesänä ajatustakaan. Se nettideittikään ei vaivautunut edes ei kiitoksen vertaa vastaamaan.

Jotenkin kyllä voisi toiseksi katkerimmilla hetkillä ajatella, että sen helluntaita koskevan sananlaskun on keksinyt joku yt-väen edustaja, joka at-vihassaan yrittää sammuttaa kaiken toivon. Katkerimmilla hetkillä kaiken toivon menetys tietysti on iloinen asia.

Kuoleman tanssi

Olen muuten täysin vakuuttunut, että peruskouluikäisille suunnatut discot (niitä oli ainakin minun nuoruudessani) ovat monien tragedioiden ja katkeruuden sikiämiskoloja. Ei riitä, että tanssi on muutenkin kömpelön nörtin koetinkivistä julmin, mutta voi sitä näkyä, kun näkee ihastuksensa antautuvan hitaaseen tanssiin muiden kanssa. Siis näin tietysti, jos ehtii näkemään öyhöttäjien sakinhivutukselta mitään. Itse en tietenkään koskaan käynyt niissä, joten näkemykseni on Totuus, jota subjektiiviset kokemukset eivät ole päässeet hämärtämään.

Silti aina välillä mietin, että pitäisikö vielä vanhalla iällä opetella sitä hilluntaa. Ehkä siitä olisi sitten keski-ikäisenä iloa, kun ei enää muuta toivoa ole. Pääsisihän siinä ikään kuin koskettamaan toista ihmistä ihan luvan kanssa. Tietysti Kohtalo pitää huolen siitä, että sen kerran kun uskaltaa mennä tansseihin, niin siellä on jostain kumman syystä tuntuvat miesenemmistö, ja kaikki muut vielä kokeneita keikareita.

Melkein lankesin II

Löysin toisenkin ilmoituksen, johon olisin voinut naisen asettamia reunaehtoja hieman laveasti tulkiten vastata. En tiedä, onko se nyt sitten sitä perusteellista vikaa minussa vai päivän kuntoa kun en pysty tekemään niin edes piruuttani.

Tiedän tämän kuulostavan typerältä, mutta luulen tavallaan pelkääväni, että toinen vastaakin aidosti innostuneena. Pelkään tuottavani pettymyksen niin seuramiehenä kuin sängyssäkin. Seuramiehellä tarkoitan, etten jaksakaan kiinnostua toisesta joko alkuunkaan, tai sitten ajaudun jonkinlaiseen protosuhteeseen, kun en uskalla panna vastaankaan vaikka ei pohjimmiltaan kiinnostaisi.

Välillä mietin, että selvisinköhän sittenkään koskaan siitä masennuksesta, josta olen välillä ajatellut, ettei alun alkaenkaan ollut. Vaikka epäilemättä aallonpohja on jo kaukana takana, siitä saattoi jäädä jonkinlainen (pysyvä?) vamma. Stressin piikkiinkin voisin laittaa kaiken - töissä kieltämättä on juuri nyt vähän stressaavaa - mutta luulisi senkin häviävän ennemmin tai myöhemmin. Nyt tuntuu kuin olisi jonkinlainen krooninen stressi päällä ilman mitään helposti keksittävää syytä. Saattaa olla huonot yöunetkin, en minä tiedä.

Melkein lankesin

1. Kävin tänään ulkona. Pelkkiä pariskuntia liikkeellä muutaman yksin liikkuneen miehen lisäksi. Kävin jopa oluella terassilla. Siellä oli joku nelikymppisempi nainen, jonka kuvittelin katsoneenkin minuun, mutta ainahan sitä voi haaveilla huomiosta. Joka tapauksessa olisin ollut hänelle pikkuveli, lilliputtikääpiö ja niin edelleen.

2. Melkein, MELKEIN vastasin yhden ikäiseni naisen treffi-ilmoitukseen. Kuva vaikutti hyvältä, tupakoimattomuus vaikutti hyvältä kuten melkein kaikki muutkin ilmoituksessa mainittu informaatio. Ja kun olisi asunut täällä, hänet olisi voinut tavatakin varmaan. Onneksi huomasin, että hän halusi ruumiinrakenteeltaan hoikkaa, urheilullista tai normaalia, vaikka sinänsä pituus- ja painorajat osuivat kohdalleni (eli ne olivat tyyliin 50-300 cm ja 30-300 kg). Se siitä. Olisihan se ollutkin hulluttelua. Voin harkita sitten uudestaan kun olen Herkules-kunnossa kahdenkymmenen vuoden askeesin ja pakkomielteisen kehonrakennuksen jälkeen.

Päivän saldo:

+ Kävin ulkona, ihmisten joukossa. Päästin sanojanikin suusta, tosin muiden aloitteista (paitsi sen oluen ostaessani).

Seuran löytämisen edellytyksistä

Uskokaa tai älkää, mutta olin tänäänkin suunnitellut lähteväni ulos. Mutta kun siellä nyt sataa vettä, niin taitaa tulla nyhjötyspäivä. DVD-kanavalta tulee onneksi hyvää ohjelmaa. Toisaalta pitäisi käyttää tilaisuus hyväksi, ja siivota asunto, taas. Olen joskus kauhistellut ajatusta, että mitä jos joku miellyttävä nainen joutuisi joskus tilapäiseen mielenhäiriöön ja kävisi niin, että hän olisi tulossa luokseni, ja täällä odottaisi poikamieskuntoinen sikolätti?

Melkein voisi tuonne "tehtäväpalkkiin" (jossa olevaa toista tehtävää en ole kovin kärkkäästi pyrkinyt täyttämään - jotenkin se aina unohtuu, jos tulee pieninkin tilaisuus) lisätä jatkuvana tehtävänä asunnon ylläpito. Toisaalta likainen ja paskainen asunto lisää sen todennäköisyyttä, että joku haluaa tulla luokseni. Jos asunto on puhdas, olen tehnyt tietoista työtä sen eteen, että nainen viihtyisi luonani, mutta tällainen etukäteinen ajatus varmasti pilaa kaikki mahdollisuudet. Kyse on luullakseni samasta kuin siinä, että jos ulos lähtiessäni ajattelen edes vahingossa, että saattaisinhan löytää ulkoa tyttöystävän, niin en varmasti löydä yhtään ketään.

Lihakset ovat kipeinä. Minussa ei edelleenkään näy juurikaan ulkonäöllisiä muutoksia, mutta saliöyhötyksen jälkeen saunassa olin havaitsevinani, että käsivarteni ovat hieman paksummat, ja näen selvästi lihaksen paisuvan, kun jännitän sitä. En tiedä, onko näin ollut aiemminkin. Joka tapauksessa, olen lisännyt tuntuvasti painoja, ja tehnyt itseasiassa vähän pidempiä salivuoroja, eli lisännyt liikkeitä.

Sosiaalista harjoitusta en ole saanut. Pystyn esiintymään suvereenisti ja melkein jännittämättä (stressi on toinen asia) puhumaan asioista muille ihmisille, mutta vapaa-ajan jutustelua en ole päässyt harjoittelemaan, enkä sitä edelleenkään osaa. Kaikki vapaa-ajan tekemiseni on edelleenkin luonteeltaan epäsosiaalista, ja en tiedä, mitä voisin tehdä sellaista, että pääsisin

Anagrammi, josta selviää merkintään sijoitettu vihjaus

Törmäsin sattumalta erään suomalaisen naisartistin musiikkivideoon Youtubessa, ja olin jo tohkeissani linkata sen tänne esitellen siten näkemystäni unelmatyttöystäväni (eli mielikuvitusolennon) ulkonäöstä. Mutta en tee sitä. Tärkein syy on se, että meidän on tyytyminen tasoisiimme siinä missä muilla on tietenkin lupa havitella itseään parempaa seuraa. Toiseksi tärkein syy on siinä, että minulla on yksi omituinen tapa. Tai siis koko joukko omituisia tapoja, mutta yksi niistä on se, että pelkään usein ihastusten kohteitteni näyttävän tuttavien tyttöystäviltä, jolloin ihastuminen tällaiseen naiseen on synti, avoin sodanjulistus tuttavaa vastaan ja sen myöntäminen, että olenkin salaa himoinnut lähimmäiseni naista, oli se totta tai ei (yleensä ei, mutta se johtuu siitä, etten vain pysty himoitsemaan toisen naista tietentahtoen - he ovat minulla suoraan "vaan kavereita"-kategoriassa).

Ja tietysti sitten on se, etten ole edelleenkään vakuuttunut henkilökohtaisten ulkonäköihanteiden relevanttiudesta. Olen sanonut kaiken tämän aiemminkin, että vaikka ulkonäöllä on muiden seikkojen ohella myös väliä, niin havaittu ulkonäkö riippuu muustakin kuin pelkistä objektiivisesti eriteltävistä tuntomerkeistä, ja että mieltymykset eivät ole staattisia. Ennen kaikkea luulen, että jos näytän teille esimerkin ihanteesta, ette te enkä minäkään tajua, mikä kuvasta tekee minulle viehättävän. Luultavimmin se on jokin tiedostamaton piirre, joka saa minut viikon päästä pitämään jotakuta toista, aivan toisennäköistä kuvaa ultrasöpönä. Ihannekuvan informaatioarvo olisi siis nolla. Lisäksi, vaikka en blogin kautta suurin surminkaan yritä mitään seuraa hakea, joku saattaisi turhaan kuitenkin luulla kuvaa katseltuaan, ettei hän täytä edes minun "vaatimuksiani", vaikka hänessä saattaisi olla juuri se oleellinen piirre.

Päivän saldo:

+ Sain hyvää sosialisointiharjoitusta myös sikäli, että onnistuin tekemään impulsiivisen, mutta harmittoman sosiaalisuutta lisänneen ratkaisun arki-iltapäivän vietosta.

- Ruokavalioni jatkaa erittäin huonolla linjalla huonon viikonlopun jälkeen.

Aktiivisesti tekemättä mitään

Koko päivä meni pääkaupungissa. Kävin jopa niillä olutfestivaaleilla, ja nauratin siellä naista (tosin asiakaspalvelijan ominaisuudessa ollutta, siis työnsä ja vain sen vuoksi myönteisesti reagoinutta). Olen siis ollut tekemättä mitään, joten en ruikuta. Muutoin täysin ennalta-arvattavasti 95 % naisista oli siellä poikaystäviensä kanssa, ja jäljelle jääneestä 5 %:sta 95 % oli taas täysin minun ikäryhmäni ulkopuolella, eli käytännössä reilusti yli 40-vuotiaita. Yksi tyttöporukka siellä kyllä oli, johon kuuluneista yksi sai aikaan biologisen reaktion, mutta tietenkään en tehnyt mitään. Syyt: 1) tyttöporukka, 2) tytöt näyttivät toisaalta, etenkin ryhmänä, kuuluvan vaihtoehtoväkeen, jolloin ei tavalliselta näyttävän nörtin ole lupa edes harkita lähestymistä. Joten se siitä. Paikalliset juomat olivat kyllä hyviä.

Ruikutus

Pahoittelen edellistä merkintää. Hetkittäin iskee jonkinlainen tarve suoltaa sellaista tekstiä, vaikka faktathan ovat kaikille, myös minulle, selvät. Viittaan siis ensisijaisesti yritteliäisyyteeni, joka on varmasti suurin syy ikisinkun elämääni. Se vaikuttaa suoraan todennäköisyyksiin, siinä missä muiden tekijöiden, kuten nyt vaikka ulkoisten piirteitteni, vaikutus ei ole yksikäsitteisesti määrättävissä korkeintaan kuin joinain tilastollisina tunnuslukuina.

Edelleenkään mitään muuta edistystä ei ole tapahtunut. Viikonloppu on tietysti pian taas edessä ja mietin, pitäisikö tällöin tehdä jotain. En tarkoita edellisessä merkinnässä mainitsemaani öyhöväen tavoille alkamista, siis yritteliäisyyden suoraa lisäämistä, mutta ehkä pitäisi keksiä jotain, siis mennä jonnekin tekemään jotain muuta kuin teen tavallisesti viikonloppuisin. En vain keksi mitään muuta järkevää kuin rakkaan harrastustoiminnan elvyttäminen esimerkiksi tutustumalla Leppävaaran ja Helsingin väliseen kaupunkirataan kävellen, eikä aina vain A-junalla. Toinen, mikä tulee mieleen, olisi tutustua viimeinkin joihinkin Helsingin turistirysiin, kuten nyt vaikka eläinpuistoon tai Suomen linnaan, mutta ne kuuluvat ehkä ennemmin varsinaisen kesälomani ohjelmaan sitten myöhemmin.

Ennustan siis, etten tule poistumaan kovin monen kilometrin päähän asunnoltani, eivätkä todennäköisyydet saada edes kaikki-voittaa -arvalla saatavaa palkintoa lottovoitosta puhumattakaan, mikä muille ihmisille on todistusaineiston perusteella sitä jokapäiväistä kauraa.

Päivän saldo:

+ viikon kolmas kuntosalikäynti, ja yllättäen motivaatiota riittäisi näillä näkymin huomisellekin.

- tein mokan, joka saattaa vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiini työpaikallani. En taas tiedä, mitä ajattelin. Pitäisi miettiä aina kaksi kertaa, mikä on tärkeämpää: elämien sotkeminen työasioilla vai ihmisten huomiointi muinakin kuin kollegoina. Saatan kyllä taas liioitella mielessäni.

- minulla oli mielessä jotain varsinaista asiaakin tänne suollettavaksi, mutta nyt ei muistu mieleen, ja on kuitenkin pakko häivyttää edellinen merkintä kirjoittamalla jotain.

Vienti

Lyödään hetkeksi vähän perinteisempi vaihde silmään. Panun blogissa oli seuraavanlainen kommentti. Olen nähnyt ihan vastaavia kymmenittäin, ellei sadoittain, mutta nostetaan nyt tämä.

"Siinä vaiheessa kun päästään aikuisuuteen, nörttimiehillä on kyllä hyvinkin vientiä. Minä ainakin viihdyn nörttimiesten seurassa, seurustelen sellaisen kanssa, ja exänikin oli nörtti. Valtaosa tuntemistani nörttimiehistä on parisuhteessa, ihan hyvännäköisten ja täyspäisten naisten kanssa vieläpä. Star trek -fanitus, rooli- ja tietokonepelit, kirjallisuus, pienoismallien kokoaminen ym. nörttiharrastukset ovat tuntemieni naisten keskuudessa paljon toivotumpia harrastuksia miehelle kuin vaikkapa moottoripyöräily, auton rassaaminen tai penkkiurheilu."

En ole koskaan oikein päässyt itseni kanssa sopuun siitä, pitäisikö tällaisten kommenttien antaa minulle toivoa, vai katkeroittaa lopullisesti. Tavallaan voin yhtyä sen sanomaan: valtaosa minunkin tuntemistani nörttimiehistä on parisuhteessa. Tunnen tosin niin vähän ihmisiä, että ei voi niinku yleistää. Mutta jos tämä tosiaan on vallitseva asiantila, niin mitä helvettiä minä oikein teen sitten väärin? Ne minunkaan tuntemani nörttimiehet eivät ole pelastuneet sillä, että olisivat alkaneet öyhöväen tavoille, vaan jostain heillekin vain on siunaantunut tyttöystävät. Netistä siis kai. Sieltä en vain ole koskaan onnistunut löytämään yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuin halveksuntaa ja sitten niitä, jotka eivät pidä ominaisuuksiani niin vastenmielisinä, etteivätkö voisi olla kavereita, muttei enempää.

Miten ne muut onnistuvat? Vai oliko se yksi mahdollisuuteni se, johon olisi pitänyt tarttua ja se, etten pystynyt kiinnostamaan tapailua pidempään, jonkinlainen tunnevamma, jollaisesta normaali nörttimies ei kärsi? Tämä nyt ei ainakaan helpota tunnelukkojen tiirikoinnissa.

Steroidipsyko

Viikonloppu meni käytännössä koomassa. Olen yrittänyt ottaa tavakseni käydä edes viikonloppuna ulkona kahvilla, mutta nyt se ei onnistunut. Sosiaaliset taitoni ovat siis junnanneet paikoillaan.

Tepon viime merkintään tulleesta kommentista pääsen kuitenkin siihen, että tänään huomasin selvästi kuntosalilla käydessäni edistystäni. Yksi käyttämistäni vakiolaitteista on sellainen hauislihaslaite - kuntosalikäyntini koostuvat siis lämmittelyn lisäksi vain muutamista laitteista, mutta joilla teen kullakin useamman pitkän (tässä pitkä on hieman suhteellinen käsite) sarjan. Olen pyrkinyt tekemään sillä kolme kertaa kolmenkymmenen väännön sarjan viiden kilon painolla - siinä muuten näette, että olen tosiaan rapakuntoinen narukäsi - mutta yleensä sarjat ovat olleet tyyliin 30-25-18. Alkuaikoina tyyliin 20-10-7. Tänään sain ensimmäistä kertaa 30-30-30, ja olisin voinut vielä jatkaa vähän. Kukaties oikeaan kesään mennessä pystyn lisäämään jo hieman painoja, ja kukaties ensi kesään mennessä salin tytöt eivät enää tirsku selän takana - niin kovaa.

Kommenttiin palatakseni lasken kuntoilun tämän blogin näkökulmasta passiiviseksi toiminnaksi, vaikka kuntoilu jos mikä on aktiivista puuhaa. Koska päätavoitteeni on kuitenkin muuttua poikaystäväkelpoiseksi - siis jossain mielessä sosiaalisesti taitavaksi ja elämänasenteeltani aktiivisemmaksi (tarkoittaa: energisempi, osallistuvampi), ja siitä näkökulmasta oman terveyden kohentaminen on vain jonkinlaista taustapuuhaa, melkein kuin jotain mitä tekee silloin, kun ei tee muuta. Salille tai lenkille lähtö ei ole minulle mikään uroteko, toisin kuin esimerkiksi jutun iskeminen tuntemattoman ihmisen, erityisesti naisen, kanssa. Kunnon kohottaminen vaatii vain jonkinlaista perusviitseliäisyyttä ja itsekuria, ja vaikka esimerkiksi ruokavalioltani edelleen lankean todella helposti etenkin viikonloppuisin, ei se kuitenkaan ole mitään aktiivista "nyt puserran itseni itsekuriin, puuh". Siis se on jonkinlaista passiivista puurtamista, jonka tuloksia ei edes näe heti.

Mutta muuta kehumista ei siis tälläkään erää ole. Minun pitäisi käydä kauhukseni taas vaatekaupassa. Tarvitsisin jonkinlaisen kesätakin. Ei nyt muuten, mutta näytän ainakin aamuisin hölmöltä pelkässä paidassa, ja talvisin käyttämässäni villakangastakissa on alkanut tulla hieman turhan lämmin, plus että sekin näyttää näillä säillä vähän hölmöltä.

Much ado about nothing

Hiljaiseloa on jatkunut taas sen verran kauan, että on aika raportoida, ettei ole mitään raportoitavaa. On tässä ollut kyllä tekemistäkin kevätloman ja sen kunniaksi suorittamani pienen irtioton muodossa, mutta kehitykseni seurustelukumppanikelpoiseksi eli normaaliksi ihmiseksi on ollut lähinnä passiivista, jossei sentään kuitenkaan taantumuksellista.

Pääsisinpä edes varmuuteen siitä, onko tavoitteeni edes toteutettavissa - tällaisina passiivisina kausina varmistun siitä, etten oikeasti kaipaa mitään seurustelusuhdetta tai seksiä kenenkään kanssa. Ongelma on siinä, että heti kun tuudittaudun vakaumukselliseen selibaattiin, huomaankin taas haaveilevani siitä mahdollisuudesta. Elämä helpottuisi jo sillä, että pääsisin siitä epävarmuudesta lopullisesti.

Jos pitäisi kertakaikkiaan vain valita jompikumpi, joutuisin varmaan valitsemaan vakaumuksellisen selibaatin. Perustelen sitä sillä, että nuorempana en ollut kahden vaiheilla, vaan halusin nimenomaan tyttöystävän; se oli jonkinlainen valkoinen valas, jota en väsynyt tavoittelemasta ainakaan mielessäni. Jos kehitys on tuonut minut tähän tilaan jossa en ole niin varma, voin olettaa kehityksen jatkuvan samansuuntaisena - miksi kehitys vaihtaisi suuntaakaan? Lopulta päätyisin siis joka tapauksessa siihen, että en edes haluaisi. Siis todella olisin haluamatta, en vain siinä mielessä, johon liittyvät ketut ja pihlajanmarjat.

Tietysti minulle tulee mieleen ne vanhat klassikotkin, joiden perusteella pitäisi vain antaa olla:

1. Sinkkunaisia ei ole enää (siis tässä iässä. -lisäys 21.05) - ainakaan niin paljoa, että henkilö voisi löytää sen, josta pitää ja joka myös pitäisi tästä. Ja jos tällainen löytyy, niin jokin estää mitään suurempaa syntymästä.
2. En voisi enää oppia elämään parisuhteessa, tai
3. edes pitämään omalta osaltani yllä suhdetta keneenkään.

Sanalla sanoen: olen liian vanha.

Mutta eihän tämän bloggauksen pitänyt tällaiseksi surkutteluksi mennä. En vain tiedä, miten voisin kirjata sadannen kerran ylös eräitä realiteettejä kuulostamatta surkuttelijalta. Vastapainoksi sanotaan nyt, että en pidä itseäni kuitenkaan täysin toivottomana tapauksena vieläkään. Vaikka ylläolevat kolme kohtaa ovat kovia realiteettejä, ne eivät kuitenkaan ole mitenkään ehdottomia. Ei ole mahdotonta, että kohtaisin jonkun, jonka kanssa oppisin sen, mitä olisi pitänyt oppia jo aikapäiviä, ja vielä ajoissa niin, ettei suhde ehdi mureta käsiin. Joka tapauksessa olen nyt luultavasti valmiimpi kuin koskaan minkäänlaiseen suhteeseen, vaikken sinänsä olisi valmis. Ennen - ja siis myös silloin, kun aktiivisesti halusin suhdetta - olin luultavasti vielä epävalmiimpi. Varma en voi tietenkään olla.

Päivän saldo:

+ Olen pitänyt kiinni (lähes) päivittäisestä kuntoilusta.
+ Ainoa lipsuminen tapahtui "irtiottoni" aikana, mutta en laske sitä lipsahdukseksi. Tuulettuminen teki varmasti hyvää, vaikka ympäristönvaihdos ei näyttänyt helpottavan minua tuomaan esille mitään salattuja puolia itsestäni.

- Olen ajautunut taas jonkinlaiseen tilaan, jota en osaa kuvata muutoin kuin "passiivinen".

Monillekaan ei tuottane vaikeuksia arvata, miten se vappu tässä leirissä sujui. Kyseinen juhlapyhä kuuluu jonkun ystävänpäivän ja juhannuksen ohella siihen sarjaan, joka on omiaan aiheuttamaan eristäytyneisyyden tuntumaa ja tunnetta siitä, että on jotenkin irrallaan maailmasta ja muista ihmisistä, ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana.

Ei sillä, minulla kyllä oli kerrankin aidosti mukava vappu, mutta yksin se silti sujui, puhumatta kenellekään, koskematta ketään. Ajattelin tilapäisen ympäristönvaihdoksen jotenkin tuovan minusta esiin uusia puolia, mutta olin väärässä. Tiesin tietysti silläkin teorialla olevan rajansa. Ei toisaalta kannata minunkaan hirveästi pettyä siihen, sillä kuitenkin tiesin myös sen, että vain kovalla vaivalla voi itsessään päätyä havaitsemaan jännittäviä muutoksia. Olikin parempi palautua todellisuuteen ja arkeen siitä toiveunen ja painajaisen vuoropuhelusta, jossa on jokseenkin ainoa yksin oleva.

Kalapuikkoviikset kasvavat

Kerroin taannoin salaisesta kiinnostuksenkohteestani. Olen tehnyt melko aktiivista työtä hänen häivyttämiseksi mielestäni, ja onnistunutkin melko hyvin. Ja tänään hän sitten tuli vastaan tilanteessa, jossa jouduin puhumaan hänen kanssaan. Voi sitä tunnetta, kun näin hänen saapuvan avaamaan minulle ovea. En voinut paetakaan. En ole kohtalon kanssa näemmä kovin hyvää pataa. Toisaalta muistelin tapahtumaa koko päivän hymyissä suin.

Myöhemmin iltapäivällä kuitenkin eräs tapahtuma sekoitti ajatukseni. Kohtasin jonkun nuoren naisen. Hän oli ilmeisesti hieman sekaisin - jutellessaan hän paljasti ymmärtääkseni taipumuksen käyttää huumeita - ja kertoi tarvitsevansa rahaa junalippuun. Pikkuhilutkin kuulemma kelpaisivat. En ole muistaakseni koskaan antanut kerjäävälle rahaa, mutta hänen kohdallaan tein poikkeuksen, ja annoin kaikki kolikkoni (jotain 5 euroa tai vähän päälle). Ajattelin, että valehteli hän minulle tai ei, hänellä joka tapauksessa on enemmän käyttöä niille kuin minulla. Ajattelin, että vaikka hän ostaisi niillä lisää aineita, olisin silti tehnyt hyvän työn. Perustelen asiaa sillä, että hän nollaa suuremmalla todennäköisyydellä puhui totta, ja jos hän puhui totta, tulin auttaneeksi häntä eli lisänneeksi hyvää maailmassa. Hän saattoi myös valehdella, mutta tällöin kontribuutiollani ei ole pahaa lisäävää vaikutusta, sillä hän olisi luultavimmin (siis ykköstä hyvin lähellä olevalla todennäköisyydellä) kuitenkin saanut rahat jostain ja ennen kaikkea henkilöiltä, jotka olisivat aktiivisesti vaatineet jotain takaisinmaksuna.

Ongelma kuitenkin on siinä, etten voi olla enää ihan varma motiiveistani. Hän nimittäin yllättyi kovasti anteliaisuudesta, ja halasi minua pitkään ja lujasti puristaen. Ja minä nautin siitä. Päättelen siis, että tulin tietämättäni ostaneeksi seksiä. Ja, öh, hän tuli tietämättään myyneeksi sitä. Joka tapauksessa olen siis rikollinen. Menen antautumaan poliiseille heti huomenna aamulla. Näin kyllä tytön (tai naisen, en ole ihan varma hänen iästään. Luultavasti yli 20, kohtuullisella todennäköisyydellä alle 30) menevän junaan, että ehkä olen kuitenkin hyvittänyt katalan tekoni.

Päivän saldo:

+ Puhuin takeltematta SKK:lle, enkä panikoinut, tai ainakaan sydämen hakkaus ei tuntunut missään.
+ En osannut puhua Halaajalle, mutta olin hyvä kuuntelija (en tosin kuullut kuin sanoja sieltä täältä). Enkä ole ihan varma, oliko se saavutus.

- En nyt taaskaan keksi oikein muuta.

Surettaa raportoida, ettei mitään raportoitavaa ole. Kunnostani olen pitänyt ahkerasti huolta öyhötyssalilla viime aikoina, joten yksi käynnissä olevista tehtävistäni etenee täyttymystään kohti. En ole kuitenkaan uskaltanut käydä puntarilla, eikä toisaalta kovin lyhyessä ajassa kuitenkaan saa mainittavia tuloksia. Huomaan kuitenkin jaksavani tehdä joitakin liikkeitä selvästi enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten (huomautan, että olen siis käynyt toki salilla jo pitkään, mutta liian harvoin - vain kaksi kertaa viikossa ja välillä tullut viikon tai muutaman taukoja), joten jotain edistystä on siis tapahtumassa.

Sosiaalisia taitojani en ole harjoittanut muualla kuin töissä, jossa se on helppoa. Viikon bravuuri oli käydä jututtamassa erittäin kaunista, ei-jokapäiväistä samassa työpaikassa työskentelevää naista. Uskalsin katsoa häntä hänen suuriin silmiin, ja mennä seisomaan hänen lähelleen. Asia vain käsitteli pelkästään työasioita. Siltikin tätä kai voi pitää edes jonkinlaisena lähestymisharjoituksena naisen kauneuden vuoksi ja siksi, että olisin voinut toimittaa asiani jollekin helpommin lähestyttävälle tai sähköpostitse.

Kohtauksia

Kävin eilen eräässä kaupassa. Nuorehko, kaunis nainen saapui luokseni ja kysyi, voisiko hän olla avuksi. Kieltäydyin moninaisin sanakääntein. Positiivista on se, että osasin sanoa jotain muutakin kuin "öh" ja "ei". Negatiivista on se, että se oli kai jonkinlaista paniikkiinmenemistä osaltani. Tiesin kyllä, mitä etsin, ja myyjätär olisi voinut olla avuksi, ja olisin voinut pahantahtoisesti alistaa ja pakottaa hänet sosiaaliseksi sparrauskumppanikseni. En kehdannut jäädä paikalle pidemmäksi aikaa, ja hain marketista huonompaa laatua.

Kävin tänään yhdessä toisessa kaupassa. Nuorehko, kaunis nainen - joskaan ei ihan minun makuuni - tuli juttelemaan. Juttelin kevyesti, ilmaisin toiveeni, kaupat tehtiin. Muistan vielä jotenkin, miltä tämä nainen näyttää, mutta eilistä, joka olisi ollut ulkonäöllisesti makuuni, en muista. Päättelen, että tänään en mennyt paniikkiin.

Avasin ja pidin tänään töissä ovea auki. Pitkäsäärinen blondi, juuri sellainen, jollaisesta kuvittelen useimpien miesten haaveksivan - tai tarkemmin ajatellen, juuri sellainen jollaisesta ATM-diskurssissa vastustajia edustavat naiset kuvittelevat miesten pitävän - paukkasi ovesta ulos. Hän katsoi tuskin päälleni saati sitten vaivautui edes nyökkäämään kiitokseksi. Ei siinä mitään, en minä mitään vaadikaan. Eilen vain avasin täsmälleen samassa tilanteessa oven, ja ulos asteli hyvin naapurintyttömäinen, tummahiuksinen tyttö. Hän hymyili kauniisti, katsoi päälleni ja lausahti ohimennen kiitoksenkin. Blondia en enää tunnistaisi, mutta eilisestä muistan edelleen millaiset hiukset, silmälasit, silmät, punatut huulet, hampaat, millaiset vaatteet hänellä oli. En kehtaa kuvailla tarkemmin, sillä hyvin irrationaalisesti pelkään jonkun tunnistavan.

Olikohan tässä jokin pointti? Muu kuin tietenkin se, että tämän päiväisen jälkeen melkein toivoin, että voisin näyttää syyn, mikseivät ne rinnakkaat ja pitkäsääriset blondit millään voita tavallisia, epätäydellisiä naapurintyttöjä. Tyypillinen vastustaja tietenkin keksii väittää, että palvelualttius voittaa vahvat ja upeat voimanaiset, jotka eivät miehiä mielistele. He ovat tietysti väärässä. Ystävällinen hymy ja toisen huomiointi ovat suurempia valtteja. Niistä tietää, että toinen voi olla jopa mukava ihminen, jonka kanssa on mukava olla sen sijaan että saisi koko ajan olla varuillaan oikkujen ja emotionaalisen kiristyksen vuoksi. Tietenkään mistään, mitä tänään ja eilen näin ja koin, ei voi päätellä toisen ihmisen todellisesta luonteesta mitään. Puhun vain ensivaikutelmista.

(muutaman) Päivän saldo:

+ Kuntoprojektini on vaihteeksi ottanut taas tulta alleen, kiitos erään ystävällisen kommentaattorin. Lähiviikot tietysti näyttävät, miten tässä taas käy.

+ Töissä huomaan taas, miten puhelinkammoni on hellittänyt, ja miten pystyn selittämään asioita onnistuneesti niitä kysyville. Ammattiosaaminen nostaa itsetuntoa. Töissä huomaan myös, että small talk -taitoni ovat paranemaan päin. Tosin harmillisen hitaasti, enkä vielä kehuisi. Ongelma on ehkä se, että kynnän melko tuttuja polkuja puhuessa, ja toisto häiritsee ainakin minua. Ei pitäisi kyse kuitenkaan olla siitä, ettenkö pystyisi keksimään jotain oivaltavampaakin välillä.

- Panikoin edelleen vähän tyttöjen seurassa. Kaupan tapaus ei ole viime päiviltä ainoa kerta. En ymmärrä, mitä onnistun pelkäämään.

Äläkä saata meitä kiusaukseen

Lukiessani oman viiteryhmäni edustajien kirjoituksia nousee toisinaan mieleeni ajatus, että olisin jotenkin tavallistakin epäonnistuneempi. Heillä muilla vaikuttaisi jokseenkin poikkeuksetta olevan taustalla rankkaa koulukiusaamista, joka on yleensä kulminoitunut yläasteella päivittäiseen riepotukseen. Silti heillä ei mene ainakaan naisrintamalla, tai sitä lähellä olevilla rintamilla, ainakaan minua huonommin. Monilla jopa paremmin. Minulla siis vaikuttaisi olevan paremmat lähtökohdat kuin monilla muilla viiteryhmäläisilläni, mutta jossain menee vikaan.

Ei sillä, että olisin jotenkin säästynyt kiusaukselta minäkään, mutta se oli mittaluokaltaan melko pientä ja harmitonta. Ennemminkin olin melko lähellä sitä keskiluokkaa, jota kiusataan hyvin epäsäännöllisesti, ja joka saattaa jopa itse kiusata tilaisuuden tullen. En koe olevani kiusaaja, mutta häpeän myöntää, että olen joskus suorittanut pieniä eleitä osoitukseksi siitä, etten ollut nokkimisjärjestyksen pohjalla. Häpeän sitä oikeastaan melko rajattomasti, mutta toisaalta sen mainitseminen antaa asialle suuremman painon kuin sillä oikeastaan olikaan - enimmäkseen olin sivussa muiden nuorten sosiaalisista kuvioista niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuitenkin sitä ollaan tässä, ainakin näennäisesti kyvyttömänä luomaan toimivia tai "syviä" suhteita muihin ihmisiin ja etenkin naisiin - ja jos onnistunkin luomaan suhteen johonkuhun, en osaa pitää sitä yllä. Tavallisissa ihmissuhteissa vaivun jotenkin outoon passiiviseen tilaan, jossa en jostain syystä laita juuri tikkua ristiin suhteen ylläpitämiseksi. Näin ei käy kylläkään kaikkien kanssa, mutta aika harvassa ovat ne suhteet, jotka ovat pysyneet katkeamattomina vuosien aikana.

Intiimien suhteiden - sanotaan nyt romanssien - tapauksessa tilanne on toisenlainen. Tietysti yhden kerran jälkeen on vähän kyseenalaista yleistää, mutta jos kuitenkin suomme sen, voidaan sanoa että pakenen. Pakenen jo tapailuvaiheessa. Pelkään jotain ja lähden karkuun. En ole varma, mitä se on, mutta voin arvailla.

Ensimmäisenä tulee mieleen, että pelkään etten rakastu ja pysty vastaamaan toisen tunteisiin. Niinpä säästän molemmat tulevilta ongelmilta ja pettymyksiltä, ennen kuin kumpikaan (tai toinen) on ehtinyt antaa itsestään liikaa ollakseen loukkaantumatta syvästi. Tätä olen kai puinut useamminkin tässä blogissa - milloin pitää olla rakastunut tai ihastunut, voiko suhdeyritelmääkään olla ilman, että on jotain muutakin kuin periaatteessa mukavaa yhdessäoloa? Toisaalta, jos koko suhde kiusaa vaikka sitten ilman varsinaista syytäkään, onko se sillä tavalla mukavaa, että kannattaa yrittää?

Oikeastaan tuo onkin ainoa selitys, joka tulee mieleeni. Jostain syystä se ei kuitenkaan saa aikaan sellaista "kas, sitäkö se vain olikin, asia on siis pois päiväjärjestyksestä"-tunnetta, toisin sanoen se ei ole koko totuus. Ehkä yhdessä tapauksessani oli vain kyse siitä, että halusin kovasti rakastua kun kerrankin oli tilaisuus, mutta se ei vain onnistunut. Ehkä toinen ei sitten vain ollut kuitenkaan se tarpeeksi oikea. Saattaa tietysti olla, että olen oikeasti jotenkin vammautunut, josta syystä en myöskään ole kovin kyvykäs luomaan muunkaanlaisia suhteita. Ehkä se on jonkinlaista epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan, kuten nimimerkki Yksinäinen omalla kohdallaan arveli. Kenties myös epäluottamusta itseäni kohtaan - mistä muustakaan epäilyt omista kyvyistä vastata toisen tunteisiin kielisivät? Mutta koska minulla ei ole koulukiusaamistaustaa, en ymmärrä mistä epäluottamus olisi sikissyt. Ainakaan epäluottamus ei ole mitenkään tietoista, tai en ainakaan huomaa itse olevani jotenkin epäluuloinen kaikkia kohtaan.

Lapsia tehdään öisin

Makasin eilen puolen yön jälkeen hiljaa sängyssäni, ja tuijotin kattoa. En saanut jostain syystä unta, joten pyörittelin siinä sitten ajatuksia normaalista elämästä mielessäni. En varsinaisesti pyrkinyt lietsomaan itselleni ahdistunutta tunnelmaa. Itse asiassa viime päivinä on taas tuntunut yksinäisyydestä huolimatta hyvältä - heti, kun lopetin jälleen kerran ihmissuhdeaiheisten foorumien ja blogien (paitsi sen uuden kohtalontoveriblogin) lukemisen ja ATM-puheen. Joka tapauksessa makasin siinä pimeässä, kun jostain naapurihuoneistosta alkoi kuulua ääniä. Minulla on siitä hyvä asunto, etten yleensä kuule mitään talon sisältä kantautuvia ääniä rappukäytävää lukuunottamatta (parvekkeeni alta kulkeva suht' vilkasliikenteinen katu on sitten toinen juttu), ellei joku pidä juhlia jossain tai huuda. Ensimmäinen ajatukseni oli, että naapurissa ehkä riidellään, kun ei juhlinnan ääniä ollut tätä aiemminkaan kuulunut. Olin väärässä. Mumina voimistui ja selkiytyi, ja sitten sain kuulla, miten nainen saavutti tai teeskenteli orgasmin. Sitten äänet vaimenivat, enkä kuullut enää mitään seuraavan tunnin aikana, kun yritin vielä saada unta.

Siirryin tänään hetkeksi pois mukavuusalueeltani, ja kävin kaupassa - isossa kauppakeskuksessa - epätavanomaiseen aikaan. Yleensä käyn siellä viikonloppuisin joko ihan aamusta tai hieman ennen sulkemisaikaa. Nyt menin tahallani keskellä päivää. Menin jopa kahvilaan kahville vakoilemaan ihmisten lajityypillistä käyttäytymistä. En saanut juuri mitään selville, ja olin näkymätön. Kahvilassa huomioni kiinnittyi vaaleaan, ehkä 35-vuotiaaseen naiseen. Hän oli paikalla lapsien kanssa. Mietin, että kuka nainen tulee lauantaina, keskellä päivää lasten kanssa kahville ilman miestään. Kysymys oli tietysti retorinen, sillä vastasin itselleni heti, että yksinhuoltaja. Katselin hänen käsiään - kylläkin huomattavan matkan päästä - eikä hänellä näyttänyt olevan sormustakaan. Ehkä hän tosiaan oli eronnut. Tai voihan olla, että poikaystävä on lähtenyt jo lastenteon aikoihin vetelemään ennen mitään kihlojakaan, mutta naisella oli kuitenkin useampi lapsi, hieman eri-ikäisiäkin kaikki, enkä usko, että kovin moni kolmen kympin tuolla puolen haksahtaisi haksahtaisi kerta toisensa jälkeen roistoihin. Kutsukaa vain naiiviksi, mutta jos ATM-agitaatio jätetään väliin, uskon ihmisistä yleensä hyvää. Paitsi ehkä jos olemus on tosiaan hieman äärimmäinen jossain mielessä. Tämä nainen kuitenkin vaikutti melko tavalliselta, kiltiltä ja normaalia elämää haluavalta.

Olen ollut perinteisesti yksinhuoltajavastainen. Ei siksi, että he olisivat pahoja tai huonoja ihmisiä, mutta olen epäluuloinen lapsia kohtaan, ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen. Kuvittelen, että minusta ei ole elämään lasten kanssa, tai että ainakaan en ole kovin hyvä varaisä- tai äidin-uusi-mies -hahmo, enkä näytä kovin hyvää mallia. Kuitenkin olen jo sen verran iäkäs, että ellen sekaannu lapsiin, joudun hyväksymään sen etten tule koskaan olemaan kenellekään ensimmäinen poikaystävä tai seksikumppani, ja että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä todennäköisemmin potentiaalisillakin tyttöystävillä alkaa olemaan jo valmiiksi jälkikasvua. On tietysti olemassa naisia, joita ei lasten tekeminen joko kiinnosta tai ole vielä tähän ikään mennessä kiinnostanut, mutta iän karttuessa heidän osuutensa ikäluokastani pienenee.

Ja on mietittävä, että koska mitään täydellistä ihmistä ei ole, onko se minun osaltani huonoa nirsoutta (uskon, että parinvalinnassa on sekä hyvää että huonoa nirsoutta) raakata pois muuten hyviä ja ihanteellisiä tyttöystäväkandidaatteja siksi, että heillä on ollut kakskymppisenäkin sukupuolielämää? Jotenkin minusta tuntuu, että vaikka ihan rehellisestikään en ole mikään lasten ystävä, osa ainakin minun YH-kammostani saattaa johtua siitä, että kuvittelen vanhempieni pettyvän, jos alan vakituisesti ja haudanvakavasti seurustelemaan naisen kanssa, jonka kanssa en tee heille biologisia lastenlapsia. Ainakin äitini on ilmaissut haaveen siitä, että hänkin voisi joskus olla "nuori isoäiti", kun kerta joillakin muilla suvun minun kanssani samaa ikäluokkaa olevilla ihmisillä on jo lapsia.

On tietysti äärimmäisen typerää edes harkita elämistä vanhempien toiveiden mukaan. Toisaalta on vaikeaa myöskään olla piittaamatta heistäkään - kukapa haluaisi tuottaa pettymyksen vanhemmilleen, jos ei ole riitaantunut heidän kanssaan - mutta omapa tietysti on elämäni. Tämä ajatus ehkä vaatii kypsyttelyä, jos joskus joudun tilanteeseen, jossa joudun miettimään suhtautumistani naiseen, jolla on jo lapsia.

Viime päivien saldo:

- ... on jäänyt hieman heikoksi. Töitä, töitä ja vähän vetämätöntä oloa.

+ Olen silti nähtävästi sivuuttanut jonkinlaisen pienen masennuskauden, ja mikäli kyse ei ole pelkästään normaalista vaihtelusta, se vaikuttaisi olevan yhteydessä ATM-kirjoittelun ja -lukemisen leikkauksiin ja muihin asioihin keskittymiseen. Muuten viime yö olisi voinut äänien takia olla hankala, mutta asia ei oikeastaan vaivannut minua. Nauratti vähän. Univaikeudet eivät liittyneet siihen - en oikeastaan tiedä, mihin ne liittyivät.

Estynyt persoonallisuus?

Yksi yliopistoaikojeni suosikki-itsediagnooseista oli sosiaalisten tilanteiden pelon ohella estynyt persoonallisuushäiriö. Ainakin silloin kaikki tuntomerkit tuntuivat osuvan kohdalleen. Olen kuitenkin alkanut kääntymään vähän sille kannalle, että ehkä kyse on jostain muusta. Katsotaanpa estyneen persoonallisuuden tuntomerkkejä. Teksti on kopioitu suoraan jonkun Tommi Myrskykarin sivustolta.

Pysyvä käyttäytymismalli sosiaalista estyneisyyttä, riittämättömyyden tunteita, sekä yliherkkyys negatiiviselle arvostelulle, alkaen varhaisaikuisuudessa ja ilmenee useissa eri asiayhteyksissä, joiden lisäksi neljä tai useampaa seuraavaa:

(1) Välttää sellaisia ammatteja jotka sisältävät merkittävästi ihmissuhteita, koska pelkää arvostelua, paheksuntaa, tai hylkäämistä
(2) On haluton kanssakäymiseen ihmisten kanssa ellei ole varma että on pidetty
(3) Käyttäytyy pidättyvästi läheisissä ihmissuhteissa koska pelkää tulevansa häväistyksi tai naurunalaiseksi
(4) On huolissaan joutumisestaan arvostelluksi tai hylätyksi sosiaalisissa suhteissa
(5) On pidättyväinen uusissa ihmissuhteissa riittämättömyyden tunteistaan johtuen
(6) Näkee itsensä sosiaalisesti kyvyttömänä, henkilönä luotaan työntävänä tai ala-arvoisena muille
(7) On epätavallisen haluton ottamaan henkilökohtaisia riskejä tai ryhtymään mihinkään uuteen toimintaan koska ne voivat osoittautua kiusallisiksi

Hyvä on; en tosiaan ole estottomimpia ihmisiä Maan päällä, myönnetään. Tunnen myös silloin tällöin riittämättömyyttä, ja voin olla myös herkkä negatiiviselle arvostelulle. Väitän kuitenkin, että monet näistä ilmiöistä saa - tai ovat saaneet - tässä blogissa paljon korostetumman asian kuin niillä tosiasiassa kuuluisi olla. Entäs sitten nuo 7 kohtaa:

1) En ole vältellyt oikeastaan mitään ammatteja. Olen yrittänyt hakea epätoivoisimpana työttömyyspäivinäni päivittäistavarakaupan ja videovuokraamon kassoille; minua ei vain ole huolittu haastatteluun. Olen toiminut koulussa eräänlaisena melkein-opettajana, ja sellaisena joutunut siis hyvin paljon tekemisiin koulun muun henkilökunnan että oppilaiden kanssa. Siihenkin hommaan hain oma-aloitteisesti. Nykyinen työni pitää sisällään jonkin verran asiakasneuvontaa puhelimitse sekä asiantuntijaroolissa esiintymistä asiakastilaisuuksissa sekä työpaikan ja toimialan sisäisissä työryhmissä - ja tästäkin minua varoitettiin etukäteen, enkä sen vuoksi vältellyt työpaikkaani (myönnetään silti, että jännitän esiintymistä. Puhelinta jännitin ennen, mutta olen tottunut). Eli tämä ei kohta ei minun nähdäkseni osu minuun.

2) En mielestäni ole haluton kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Päinvastoin - haluaisin oikein mielelläni olla kanssakäymisissä ihmisten kanssa, mutta minulta puuttuu keinot (sekä tyttöjen tapauksessa rohkeus). Eli ei tämäkään nyt ihan osu maaliin.

3) Tämä saattaa pitää paikkansa jossain määrin, mutta minusta ongelma liittyy ihmissuhteisiin yleensä - läheisissä ihmissuhteissa (kuten nyt vaikka työkaverit tai muut kaverit tai sukulaiset) en mielestäni ole pelännyt laittaa itseäni likoon silläkin uhalla, että joku saattaisi murjaista vitsin. Eli en ihan ole sitä mieltä, että tämäkään kohta pätisi minuun.

4) Tämä osuu kyllä.

5) Ja tämä erityisesti. Minulle ongelma on uusien ihmissuhteiden luonti ja siihen liittyvä epävarmuus itsestäni.

6) No. Tämäkin on ehkä vähän niitä asioita, joita olen liioitellut blogissa. En kyllä ole sosiaalisesti hirmuisen etevä, enkä ole erityisen puoleensavetävä, mutta en nyt ihan rehellisesti katsoen väittäisi toisenkaan ääripään olevan ihan totuudenmukainen arvio tilanteesta. Tämä on tällainen puoli-osuma.

7) Riskejä otan tunnetusti aika vähän, etenkin mitä tulee naisten kanssa toimimiseen, ja uusiin toimintoihin ryhtymisessäkin minulla on pieni kynnys. En kuitenkaan koe olevani haluton, tai ainakaan epätavallisen haluton. Päinvastoin, olen omasta mielestäni viimeisen vuoden tai parin aikana ollut ihan innokas kokeilemaan asioita. Tämä on ehkä pitänyt enemmän paikkansa nuorempana. Sanotaan nyt, että puoli-osuma.

Osumia on siis vähemmän kuin neljä. Minä en tietenkään ole psykiatri, ja olen tietenkin jäävi arvioimaan itseäni, ja arvioon vaikuttaa myönnettävästi pieni haluttomuus ottaa totena jotain peruuttamatonta ja korjaamatonta asiaa. Muutenkin ehkä ajattelisin, että jos kyse on tosissaan persoonallisuuden piirteestä, olisi se ollut ristinäni aina, mutta pienenä lapsena, siis vielä joskus ala-asteen alussa, en mielestäni täyttänyt yhtä ainoaa estyneen persoonallisuuden piirrettä. Tytöt tietysti olivat vähän pelottavia, mutta ei kai mitenkään korostetusti.

En nyt tietenkään kiellä tämän persoonallisuushäiriön mahdollisuuttakaan, ja ilman muuta täytän joitakin siihen liittyviä tunnusmerkkejä. Muutenkin pelkästään jo se, että siirryn heti puolustuskannalle jonkun esittäessä häiriön mahdollisuuden kielii siitä, että ehkä asiassa on tosiaan jotain perää, ja haluan kieltää sen vähän niin kuin vaimonhakkaaja, joka on aina ensimmäisenä liittymässä lyömättömille linjoille ja kiristämässä muita mukaan.

Näin tällä erää. Tämä mietintä varmaan jatkuu myöhemmissäkin merkinnöissä, ennemmin tai myöhemmin. Viikonloppuna en laihduttanut, vaan minäkin otin osaa eräille elokuvajuhlille, ja sen vuoksi tuli syötyä huonosti ja erittäin epäterveellisesti. Pelkästään jo valvominen energiajuomien voimin ei tehne hyvää. Kuntosalilla piti käydä tänään, mutta siirsinkin sen huomiselle. Ruokavaliota katsoin sen verran, että limsan sijaan ostin kivennäisvettä (jota käytin myös vuosi sitten paremman ruokavalion tukena) limsan sijaan, ja omenoita ruisleivän, makkaran ja juuston sijasta. Pari ruisleipää iltaisin, vaikka sitten juustolla ja makkaralla silattuna, tuskin haittaisi, mutta on myönnettävä, että sitä menee usein vähän enemmän. Ei hyvä. Omenat ovat sen verran pahaa, että niitä menee varmasti vain yksi, ja tuskin haittaisi, vaikka menisi kaksikin. Haaste on kyllä siinä, etten illan tullen lähde vielä täydennysostoksille kauppaan. Nyt lähden lenkille sen kuntosalin sijasta.

Päivän saldo:

+ Öh... Meneepä tämä vaikeaksi. No, sain itsestäni negatiivista (sanan sen verran laajassa merkityksessä, etten tiedä voiko tätä mainita) palautetta, enkä kilahtanut. Asia koski yleisön edessä esiintymistä taannoin.

Sitten se yksi oleellinen tunnustus

Jotta saisin tämän kirjoittelun kerralla astetta rehellisemmälle pohjalle, niin todettakoon: en ole koskaan ollut aktiivinen seuranhakija. Toki olen jättänyt ilmoituksia nettiin, mutta vastannut en ole yhteenkään. Myöskään yhtään aloitetta en ole koskaan tehnyt, vaan silloin harvoin kun olen päässyt edes juttelemaan jonkun kanssa tai saanut käyntiin edes suhteentyngän, ja ne ovat yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, minulle on käytännössä tehty aloite.

Tämän luultavasti kaikki tiesivät, mutta olen varmaan kuitenkin antanut ymmärtää oman tilanteeni olevan kuten tässä diskurssissa on tapana ollut: että kerta toisensa jälkeen yrityksen päätyvät torjuntaan. Näin ei ole. Minulla on erittäin vähän kokemusta torjunnasta, myös turpaanottajapuolen näkökulmasta.

En tiedä, mistä tämä johtuu. Onko se vain yksinkertaista pelkoa, vai onko minulla vain kertakaikkiaan olematon libido? Kuitenkin kaikenlaisia toiveita herää aina, ja kuitenkin minulla on tarve tyydyttää itseni melko säännöllisesti. Jos otan työhypoteesikseni sen, että minulla on heikko seksuaalivietti, tekee se oloni epämukavaksi. Haluaisin seksuaaliviettini olevan voimakkaamman ja koen, että jos se tosiaan on heikko, niin minussa on jotain vikaa ja se vika pitää korjata. Seuraava kysymys tietenkin kuuluu, että miten, ja että onko se ylipäätään mahdollista, vai pitääkö se vain hyväksyä pysyvänä osana omaa itseään? Jotenkin toivoisin kovasti, että vastaus ainakin viimeiseen kysymykseen on kielteinen. Siksi lähtisin mieluummin liikkeelle yksinkertaisesta pelosta, joka on varmaankin parannettavissa. Tietysti joku muukin selitys on mahdollinen, mutta näin yhtäkkiä ei tule mieleen kuin nuo jo mainitut, ilmeisimmät syyt.

Salaisten ihastusten turmiollisuudesta

Matkoillani näin hänet taas - salaisen kiinnostuksenkohteeni. Hän selvästi käänsi silmänsä minun suuntaani, joten on mahdollista, että hän rekisteröi olemassaoloni. Olin loppupäivän hyvillä mielin, etenkin kun hän kulki yksin sellaiseen aikaan ja sellaisessa paikassa, jossa hän olisi voinut olla poikaystävänkin kanssa liikkeellä.

Olen kyllä sitä mieltä, että minun pitäisi päästä eroon tällaisista pikkuihastumisista. Onhan se mukavaa, kun on joku jonka näkeminen jännittää vähän enemmän kuin muiden, mutta kun se ei perustu millekään todelliselle, vaan haavekuville ja toiveille, jotka kumpuavat siitä, että hän sekä on ulkonäöltään hirmuisen söpö, myös edustaa ulkonäöllään sellaista naistyyppiä, jollaisista ajattelen pitäväni muita enemmän. Toisin sanoen on kyse minun subjektiivisista tulkinnoista, siis arvauksista, ja näiden arvausten pitämisenä jotenkin todellisina.

Luulen tällaisten harmittomien kiinnostumisien haittaavan omaa parantumistani vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloista, erityisesti kai torjunnan pelosta. Perusteeton ihastuminen saattaa vain turhaan sitouttaa minut henkilöön, johon minulla ei oikeasti ole mitään intressejä, ja jos joskus käy niin mukavasti, että pääsisin tutustumaan häneen, voisivat nämä itse lietsotut leikkitunteet mutkistaa tilannetta tarpeettomasti. Sen sijaan, että voisin ilman paniikkia ottaa selvää, onko toinen todellinen tyttöystäväkandidaatti, mukava vaan-kaveri vai sietämätön ihminen, alkaisinkin varmaan änkyttämään jos nyt ylipäätään saisin sanan suustani, ja sittenkin saattaisin yhtäkkiä töksäyttää epätoivoisessa paniikissa jotain todella typerää, eikä toinen pystyisi tajuamaan, mistä sekin nyt tuli.

En kylläkään tiedä, miten päästä eroon tästä tavasta. Luulisi, että tunteet olisivat etenkin illuusiomaisen luonteensa vuoksi helposti kytkettävissä pois päältä, mutta näin ei kuitenkaan tunnu olevan. Voi tietenkin olla, että pohjimmiltani en halua, koska on toisaalta kuitenkin mukavaa, että on tavallaan joku. Muina ratkaisukeinoina on korvata tämä kyseinen henkilö toisella, mutta sitä en pidä hyvänä vaihtoehtona, ellei korvaaja olisi sitten joku, jonka osalta tunteiden sammutus olisi vielä paljon helpompi temppu. Toinen ratkaisu olisi varmaan korjata muut ongelmat - luulen, että tämäkin ilmiö juontaa lopulta juuri siihen, mitä tässä diskurssissa kutsutaan nimellä itsetunto. Itseasiassa kaikki henkilön hänen itseensä liittyvät ongelmat voidaan palauttaa pienillä loogisilla hypyillä ja sopivalla retoriikalla siihen. En siis aio kirjata tätä tehtäväksi tuohon sivupalkkiin, sillä oletan tämän ratkeavan jonkun muun ongelman myötä.

Blogin neljänteen aikakauteen ajattelin liittää jonkinlaisen "Päivän saldon" merkintöjen perään, jonne keksisin vähintään yhden hyvän puolen (+) päivästä tai itsestäni. Huonojakin puolia (-) ajattelin listata, mutta aiemmasta bloggaushistoriasta poiketen en suurentele tai tekaise niitä. Luonteeltaan suoritettavat oman itseni kehitystyöt (+) lisään myös tuonne sivupalkkiin aina, kun tulee eteen jotain. Tietysti vanhojen merkintöjen kommenttiosastot ovat täynnä niitä, joten ne voisi sieltä käydä kaivamassa. Luulen kuitenkin kaikkien niiden olevan luonteeltaan sellaisia, että ne nousevat esiin yhä uudestaan ja uudestaan säännöllisin väliajoin, joten lisätään sitten seuraavalla ilmaantumiskerralla.

Lauantai on tosin vasta alussa, joten on hankala laatia mitään listaa. Eilinen iltakin oli melko neutraali. En kuitenkaan viettänyt sitä kotona.

Päivän saldo:

+ Pystyn ottamaan osaa itseäni kiinnostaviin tapahtumiin ainakin, jos niihin ei tarvitse matkustaa kovin kauaksi. Näin ylläpidän mielen virkeyttä ja kehitän, voisiko sanoa, sivistystäni.

- Niiden ihmisten katsominen, joita haluaisin katsoa, on vaikeaa. En tarkoita tuijottamista. Alussa mainittua kiinnostuksen kohdetta olisin voinut katsoa ja ilmoittaa näin, että hei, tunnistan sinut, näemme melkein päivittäin kun olemme saman konsernin palveluksessa.

? Kuntoprojekti: Laihduta takaisin 95 kiloon. En keksi nyt muutakaan. Pidän kuitenkin hyvänä tapana pitää näennäisesti vaatimattomia tavoitteita, joiden täyttymisestä on sitten helpompi jatkaa eteenpäin. Tuohon on nyt matkaa tasan 5 kiloa.

Naisia jonossa

Kävin varaamassa itselleni lomamatkan lähiviikoille. Etelään - siis Helsinkiäkin etelämmäksi - lähden tässä lähiviikkojen jälkeen. Sen lisäksi, että kaipaan kovasti tietoisuuteni stimuloimista ja maailmankatsomuksen avartamista, kaipaan myös tuulettumista. Kenties pystyn jopa harjoittelemaan ihmisten kanssa puhumista turismin ja tankeroenglannin suojista.

Matkatoimistossa jonotin melko pitkään. Paikalla oli muun muassa nuori kaunis nainen. Paikalle saapui selvästi ulkomaalainen mies, joka ei osannut suomea. Vähemmän yllättävästi hän päätyi kysymään neuvoa juuri tältä naiselta. Mietin, että voisi joskus olla kuten se mies. Hänellä oli syy lähestyä jotakuta, ja kaikista hän valitsi sen miellyttävimmän vaihtoehdon, jonka kanssa ei haittaisi, jos puhe etenisi. Pidin kuitenkin ilkeämielisesti miehen syytä tekaistunoloisena.

Hetken päästä joku toinen nainen saapui paikalle jonon hännille. Hän tuli kysymään minulta käytännössä samaa asiaa, kuin se ulkomaalainen mies siltä nuoremmalta naiselta. Juttelin hänen kanssaan vähän, mutten onnistunut pitämään yllä keskustelua - tai tarkemmin ajatellen, olin sillä hetkellä paljon kiinnostuneempi omasta itsestäni ja tulevasta pikkulomastani, että olisin edes ymmärtänyt pitää keskustelua yllä. Hyvää harjoittelua se olisi ollut, vaikka nainen olikin jopa minua vanhempaa ikäluokkaa, joten juttelu olisi ollut helpompaa kuin sen nuoren naisen kaltaisten kanssa.

Päivän saldo:

+ Minua uskalletaan lähestyä ja puhutella siinä missä muitakin.
+ Osaan kaikesta huolimatta tehdä elämälläni muutakin kuin kulkea velvollisuuksien, kaupan ja kodin välillä.
+ Osaan jutella ihmisten (myös naisten) kanssa...

- ...mutta kehitystöitä tarvitaan vielä, luultavasti oikein kovasti.

? Jos joskus saan jonkun syyn lähestyä jotakuta, pyrin valitsemaan pelottavimman (kauneimman, söpöimmän tai muuta sellaista) naisen jonkun vaarattoman oloisen keski-ikäisen miehen sijasta.

Juridinen temppu

Lupasin olla kirjoittamatta, mutta jos tarkastellaankin lupauksen kirjainta, ei henkeä, huomaan lupauksen koskeneen vain ATM-bloggausta. Näin ollen voin jatkaa.

Ensin mainos: mihin tarvitaan minua, kun on parempiakin kirjoittajia? Nimimerkin Yksinäinen blogi vaikuttaa ainakin alkuun hyvin lupaavalta. Toivottavasti hänelle ei käy kuten muille: alkuinnostuksen jälkeen into lerpahtaa kuin tiedätte kyllä mikä. Kolmen ensimmäisen merkinnän jälkeen hän kirjoittaa aiheesta niin kuin minäkin haluaisin kirjoittaa, mutten oikein osaa enää. Yritän kuitenkin tasapainoilla jossain ATM-bloggauksen ja plagioinnin välimaastossa, mutta kuitenkin mieluummin sitten vaikka plagiointiin painottuen.

Tämän vuoksi vaihdan blogin järjestysnumeroakin, vaikken vanhaa sisältöä tuhoakaan. Mutta mikä sopisi lisänimeksi? Jonkinlainen muunnos Star Trek IV: Voyage Home -elokuvasta tulee tietenkin mieleen, mutta jos sen kääntää suomalaiseksi, blogin teemaan liittyväksi nimeksi, tulee väistämättä mieleen "Matka(lla) seksuaalisuuteen" tai jotain vastaavaa - kuitenkin ihan liian suora kopio Yksinäisen blogin nimestä. Ehkäpä on tyydyttävä sitten Star Warsiin ja Episode IV - A New Hope, siis Uusi Toivo. Vanhojen tottumuksien viemänä tietysti tekisi mieli kääntää jälkimmäinen epätoivoksi, mutta puren hammasta, yritän olla positiivisempi.

Iltahartaus

Tänään lähtiessäni illalla vielä kaupassa käyntiin, haukuin peilin taas pystyyn: "hyi vittu sä oot ruma". Tällä ei ollut mitään sen kummempaa tarkoitusta lietsoa itseäni mihinkään olotilaan, mutta se oli ilmeisesti jatkoa kuitenkin sille, että näin tänään yhden valokuvan, jossa olen mukana. Ketjureaktio oli hidas, mutta ensimmäisen peilin jälkeen se nopeutui. Tarkoitus oli käydä vaatekaupassa katsomassa, ostaisinko yhden paidan lisää, ja sielläkin oli peili. Näin itseni, ja sitten se iski. Fyysinen ahdistusreaktio. Lähdin pois kaupasta, ja kävinkin ruokakaupasta hakemassa mässyä. Totesin jälleen, että syön sekä ahdistukseen että stressiin. Kombinaatio on huono. Nyt tyhjennetyn karkkipussin ja limsan jälkeen odottelen, että mahassa tuntuu, ja että saan illan päätteeksi, tai mahdollisesti keskellä yötä linnoittautua vessaan.

Näin käy heti, kun ryhdyn taas aktiivisemmaksi ATM-aktivistiksi. Vuosi sitten oloni oli erittäin hyvä, nautin elämästä vaikkakin naisettomana, laihduin kymmenisen kiloa ja jaksoin. Nyt kun olen harrastanut tätä, alamäki on alkanut. Näin ollen päätin, että kiellän itseltäni ATM-bloggauksen (vakavasti otettavaa bloggausta tietenkin jatkan, mutta se ei onneksi kiinnosta ketään) ja ihmissuhdeasioihin keskittyvien blogien ja foorumien lukemisen. Seuraan toki tänne tulevia kommentteja vielä ja seuraan sähköpostiani, mutta muilta osin palataan asiaan sanotaanko nyt esimerkiksi kuukauden* päästä.

(* tai ehkä aikaisemmin. Katsotaan nyt, mitä tapahtuu).

Päivän epistola

Näin tänään bussissa salaisen ihastukseni. En tosin tiedä, voiko puhua oikein ihastuksestakaan - en tunne häntä sinänsä, mutta näen hänet vain ohimennen usein. Hän tuskin tietää minun olemassaolosta saati sitten mitään muutakaan minusta, joten oikeampaa lienisi sanoa: näin salaisen kiinnostuksen kohteeni. Hän istui melko lähelle minua, ei kylläkään viereeni, ja kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi itkenyt. Kasvoilta sitä ei voinut nähdä - hänellä vaikuttaisi olevan luonnostaan hieman surumieliset kasvot, tai ehkä se johtuu vain minun olemassaolostani - enkä havainnut kyyneliäkään. En uskaltanut katsoa kunnolla, mutta hän näytti pyyhkivän sormilla kasvojaan, ja se hiljainen niiskutus ei ollut sävyltään nuhainen.

Saatoin toki vain kuvitella kaiken. Tämä johdatti ajatukseni joka tapauksessa siihen, miten näin seniori-ikäisenä on enää miespuolisen neutrin mahdollista löytää tyttöystävä. Sinkkuja ei enää ole, joten pitää kääntää katseensa eronneisiin (miten toisaalta voi kääntää katseensa jostain, jota ei ole edes olemassa? Tässä iässä nainen voi olla enää vain varattu tai eronnut. Tai leski, mutta en tunne kyllä yhtään). Nyt on kaksi mahdollisuutta: joko mies tuntee vapautuneen naisen, tai sitten hän ei tunne. Jos hän ei tunne, niin hyvä: ei tarvitse kuin kohdata nainen ja panna sukat pyörimään - rakkaus kipinöi, uusi suhde syntyy. Vaihtoehtoisesti voi myös tutustua. Aika tutustumisesta rakastumiseen ei vain saisi olla kovin pitkä, sillä koko ajan on vaara, että tyttö kohtaa jonkun, jonka kanssa tämä aika on lyhyempi.

Jos taas tuntee tytön etukäteen, on tilanne vähän mutkikkaampi. Jos ei ole ennen vapautumista ollut kiinnostunut siinä mielessä tästä tytöstä, voi tarpeeksi tasokas mies selvitä tilanteesta. Me rumat ja mitäänsanomattomat olmit taas joudumme pahaan tilanteeseen. Tai turha minun on yleistää, puhun itsestäni (niin kuin muuten ATM-diskurssissa aina, vaikka oltaisiin puhuvinaan yleisellä tasolla): haaveilen siitä, että tutustuisin johdannossa mainitsemaani tyttöön, ja salainen kiinnostukseni saattaisi muuttua salaiseksi ihastukseksi. Tai jopa: saattaisin myöntää hänelle ihastukseni, jonka jälkeen hän sanoisi: "hei, sinä olet tosi kiva mies, ja mä oon varma, että sulle on jossain joku kiva tyttö, mutta se en ole minä, koska minulla on jo poikaystävä tai minä olen niin solmussa itseni kanssa etten ole valmis suhteeseen tai muuten vaan". Tukahduttaisin tunteeni, ja voisimme olla kavereita.Entä jos sitten olisin hänen kaveri, ja hän tulisi minulle itkien jonain harmaana päivänä kertomaan, että hänelle tuli ero poikaystävänsä kanssa? Jos tunteeni eivät olisi kuolleet (tai koska olen tunnekuollut, niin pitäisi kai puhua elävistä kuolleista tunteista), voisin nähdä tilaisuuteni tulleen. Ongelmat ovat seuraavat:

1. Jos minä ihastun siinä vaiheessa, tai "liian pian" (eli koska olen vain jonkinlainen kaveriolento, niin eroa seuraavan sadan vuoden aikana), niin olen kuvottava ja inhottava sika, joka halusikin koko ajan vain sitä yhtä ja kaveruus oli valetta ja petosta alusta asti, ja nyt siitä tulee loppu.
2. Jos tyttö ihastuu siinä vaiheessa, niin riippumatta omista tunnekuvitelmistani joudun perääntymään. Jos olen kerran saanut ollaan vaan kavereita -tuomion, se on itseasiassa pysyvä tuomio, jonka jälkeen en voisi enää luottaa siihen, etten eron jälkeen olisikin vain jonkinlainen korvike, varamies joka kantaa kriisin yli, ja että sen jälkeen kun myrsky on hellittänyt, huomaammekin olevamme suhteessa, jossa minä en pystykään täyttämään minulle asetettua roolia. Lopputuloksena on sotku, jonka jälkeen emme halua edes tuntea toisiamme.

Nyt kuitenkin etukäteen tunteminen on ainoa vaihtoehto, sillä tutustuminen vaatii sen verran pitkän ajan, ettei tarvitse olla kummoinenkaan mies, että saa ne sukat pyörimään paljon nopeampaa, mitä tutustuminen vaatii. Ei ole siis toivoa.

Villi sinkkuviikonloppu

Jaaha. Tunnin normaalia lyhyempi viikonloppu alkaa sitten olemaan ohitse. Ei ole taas vaikea arvata, miten sujui. Ihmiskontaktini rajoittuvat baarin tyttöön (siis myyjään), jolta tilasin kaljaa ja joka jostain kumman syystä muisti, ettei minulla ole S-etukorttia. Toinen ja kolmas kontaktini olivat kaksi videovuokraamon ultrasöpöä tyttöä, joille puhumista häpesin heti. Ei siksi, että sanottavani rajoittui pakollisiin vuokraus- ja karkinostorepliikkeihin ("Hei", "Otetaas nää", "Täs" ja "kiitti"), vaan että ääneni oli taas kuin minkäkin munattoman ATM-nahjuksen pihinää miehekkään ja kantavan mörinän sijaan.

Eikun kävinhän minä kioskillakin. Sielläkin oli nainen kassalla. "Ottaisin nää", "täs, ja pankilla", "kiitos", "moi". Ja nyt kun tarkemmin ajattelin, taisin käydä perjantaina kaupassakin. Sanoin samaa kuin kioskin kassallekin ensimmäistä repliikkiä lukuunottamatta.

Le fablöö destii damölii pulöön

Katsoin sen sitten. Yritän nyt laatia pienen analyysin siitä, kun kerta haluttiin lukea ajatuksistani kyseisen elokuvan suhteen. Jos kiinnostaa vielä katsoa se ilman ennakkotietoja (tai arvauksia) elokuvan sisällöstä, kannattaa lopettaa lukeminen.

Ensinnäkin elokuvan päällimmäinen sanoma vaikutti olevan se kliseinen elämän pienistä asioista nauttiminen. Minua oikeasti oksettaa jopa kirjoittaa tuo neljän sanan ketju, vaikka olen sinänsä samaa mieltä siitä sanomasta. Elämä on aika kurjaa, jos perustyytyväisyyteen vaadittaisiin mullistuksia ja elämää suurempia elämyksiä, kuten romanttista rakkautta, jota ilman sankarinnakin pärjäsi - hän vaikutti keskittyvän rakastamaan maailmaa ja muita (paitsi alempitasoisia miehiä, eli yksin asuvaa naapurin kauppiasta, jolle ei hädän hetkellä ole ketään muutakaan kelle soittaa kuin äidilleen. No, oli se kauppias vähän ilkeäkin, mutta se lienee vain vertaus ATM:n estyneisyydestä ja sosiaalisesta kömpelöydestä, joka luetaan heti ylimieliseksi asenteeksi. Oleellista on se, että kaikki nauraa sille, inhoaa ja vihaa sitä ja ylempitasoiset jopa harjoittelevat keskenään haukkumaan sitä monin eri nimityksin).

Amélie oli kuitenkin aika ajoin onneton. Ensinnäkin hän keskittyi parantamaan muiden elämää. Ilmeisesti hän uskoi, että hänelle riittää että muut elävät hänen puolestaan. Parannusyritykset olivat kuitenkin turhaa. Esimerkiksi sen kapakan miehen ja huumekauppiaan suhde kaatui kuitenkin, sillä se ei alunperinkään perustunut millekään muulle kuin valheelle. Ja valheelle perustui moni muukin asia - silloin kun Amélie ei auttanut muita, hän kehitti kaikenlaisia omituisia selityksiä asioille kuten ne valokuvauskonekorjaajan testikuvat, joka oli olevinaan jonkinlaista kuolleen miehen kommunikointia elävien maailman kanssa. Jotain kuitenkin puuttuu. Iltaisin hän kuvittelee itkien katsovansa itsestään kertovia dokumenttejä, jotka maalailevat hänestä kuvaa jonkinlaisena marttyyrisankarina. Jotenkin tämä toi mieleen bloggaamisen.

Lopullinen ratkaisu oli sitten... niin, mitäs se nyt oli. Avata ovi (sydän) vieraalle ja päästää hänet sisään (elämään)? En oikein tiedä. Kuvaavaa muuten on, että naisille ne sulhot tulevat tosiaan sinne oven taakse koputtelemaan, ja että kuten elokuvan alussa näytetään, naiset voivat tuosta noin vain "kokeilla" suhteita vaikka olisivat miten solmussa itsensä kanssa. Ei vaan onnistu AT-miehillä sellainen.

Myönnän, että pidin kyllä elokuvasta. Se jätti kaikesta huolimatta melko positiivisen fiiliksen moneksi (ainakin pariksi) tunniksi. Siinä oli jotain samalla tavalla innostavaa kuin vaikkapa American Beautyssä. Ehkä olen sitten homo, sillä tosimiehen ei kai saisi pitää kilteistä elämänfilosofisista elokuvista, vaan ainoastaan Fight Clubin tappelemisesta (pidän kyllä Fight Clubista, mutta en pidä sitä mitenkään "inspiroivana" elokuvana enkä jaksa idolisoida Tyler Durdenia). Amélie oli joka tapauksessa ihan hauska ja innostava, ja teknisessä mielessä kauniskin.

Taidan jättää tämän analyysin puolitiehen. Olen varma, että kommentoijilla on jotain sanottavaa tästä elokuvasta, jotka täydentävät itselleni heränneitä ajatuksia, joita en tässä osannut kirjata ylös. Nytkin saan jo valmiiksi hävetä tyhmiä käsityksiäni ja kyvyttömyyttäni ymmärtää elokuvien syvempiä tasoja.

Istu ja pala

Olin tänään paikassa (vapaapäivä!), jossa istuin ja luin paikoillani useita tunteja. Valitsin tietentahtoen paikan, joka on syrjässä kaikesta, mutta josta näen paljon. Muissakin pöydissä istui ihmisiä, mutta tilaa oli joka tapauksessa. Sitten paikalle saapuu kaunis, nuori tyttö. Harjoittelen hetken ihmisiin päin katsomista, ja jään sitten naureskelemaan hiljaa mielessäni, että pääsenpäs taas kerskumaan, kuinka taas joku valitsi epäilemättä tarkkaan harkiten paikan mahdollisimman kaukaa minusta. Ja sitten tämä tulee istumaan ihan viereeni.

Voi sitä kauhua. En tietenkään uskaltanut katsoa päinkään. Yritin kyllä sitäkin, ikään kuin epähuomiossa olisin vain sattunut katsomaan, mutta pää kääntyi vain sen verran, että näin vierustoverini kädet. Lopulta nainen otti ja lähti, ja pystyin jälleen kääntämään päätäni oikealle vapautuneesti. Ulkona olikin kaunis päivä. Sitten paikalle paukkaa toinen kaunis nuori nainen, ja istuutuu viereeni, vaikka saakura istumapaikkoja olisi kyllä! Mitä tämä nyt on? Maksaako joku heille siitä? En minä ainakaan - omalla kohdallani prostituutio on poissa laskuista ja toivon, ettei minun vuokseni ketään pakotettaisi ihmisarvoa riistävään työhön.

Vaihdan sanoja

No niin, tämä bloggaaminen meni taas tällaiseksi pelleilyksi. Aina se ihmetyttää minua, että sekopäisimmätkin kirjoitukseni (tuosta edellisestä ei ole vielä riittävästi todistusaineistoa) näytetään ottavan todesta, enkä nyt tiedä, onko sekään sitten hauskaa. Sitten niitä merkintöjä seuraa ikään kuin jonkinlaisena krapulana tällainen "se olikin vain leikkiä!"-merkintä, joka sekin on raivostuttavaa luultavimmin kaikkien kannalta.

Aion mennä lähipäivinä useisiin paikkoihin, jotka eivät kuitenkaan ole baareja tai ylipäätään alkoholintarjontapaikkoja, ja joista kaikki aina sanovat, että niissä ihmiset kohtaavat. Puhun kahviloista, näyttelyistä ja sellaisista. Jos jätetään fraasit kuten "kiitos", "pankki" ja "otetaan vielä tuollainen texaspulla" pois laskuista, montakohan sanaa vaihdan ihmisten kanssa? Luulen, että vastaus on yksinumeroinen: 1. Mistäkö moinen optimismi? Tietysti siitä, että välillä olen niin kömpelö, että astun jonkun tielle vahingossa, jolloin sanon "anteeksi". Jos taas pitäisi arvata naisten kanssa vaihdetut sanat, niin arvauksesta pitää vähentää ainakin kaksi.

Silmä silmästä

Jälleen joku nuori nainen katsoi minua silmiin. Katsoin hetkisen pidempään kuin eilisessä tapauksessa. Tunsin jonkinlaista euforiaa; ihan kuin olisin tehnyt ensi kertaa jotain jännittävää ja ehdottoman kiellettyä.

En tiedä, mitä tyttö tunsi. Vartijat eivät joka tapauksessa hyökänneet pippurisumuttimineen kimppuuni, eikä ulkona kuulunut sireenien ääntä. Tätähän tämä on - yhteiskunta on naisia sortavan patriarkaatin vallassa, ja hyvä veli -verkosto antaa hyypiöiden jatkaa kauhuntöitään kaikessa rauhassa. Koska en ole läpeensä mädäntynyt mustasieluinen antikristus, pesen silmäni rikkihapolla etten toiste sortuisi hirmutekoon.

Huonon itsetunnon hyvä puoli

Huonossa itsetunnossa ja alempitasoisuudessa on välillä se hyvä puoli, että voi välillä käyttäytyä kuin olisi hyvä itsetunto, ja olla välittämättä siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Äskenkin kävin valokuvaamassa. Joku nuori nainen katsoi minuun päin. Huomionhakuisuuteni ja läheisyydentarpeeni ovat taas tyydytetyt.

Lisäys 12.47: Tarkoitan siis sitä, että kun toteaa faktat niin huomaa, etteivät ihmiset voi enää enempääkään halveksia ja nauraa, joten on ihan sama mitä teet. Joskus havainnon mukana tulee rohkeus astua ulos ja käyttäytyä siellä mahdollisesti huomiota herättävästi.

Lauvvantai

Lauantai-illassa hirveintä on se, että joskus yhdeksän, kymmenen aikoihin alkaa rappukäytävästä kantautumaan kenkien kopinaa ja nousuhumalaisille tyypillistä hieman turhan kovaäänistä puhetta. Siellä kulkee ihmisiä, joiden ei tarvitse olla tätä iltaa, kenties ensi yötäkään, yksin. Heillä on elämä. Viimeisen viillon sydämeen voi iskeyttää katsomalla hetken päästä ikkunasta bussipysäkille. Siellä joukko Onnela-henkisiä hyppyritukkia ja muotitietoisia naisia odottaa bussia alkoholijuomia kitaten ja ahkerasti tupakoiden. Kun bussi on mennyt, katson minä elokuvan loppuun, juon toisen olueni ja menen yhdeltätoista nukkumaan.

Absoneutri

Mietin joskus, että jollain sairaalla tavalla minua voisi pitää vahvana ihmisenä. Luulen, että minun asemassani moni muu mies alkaisi ryyppäämään. En tarkoita rapajuoppoutta, vaan sitä että alkoholia kulutettaisiin känneihin asti joka ilta täyttääkseen jonkinlaisen tyhjyyden ja turruttaakseen pahan olon.

Näin ei tietenkään ole. Ryyppääminen on miehekäs teko, ja jokaisen itseään miehenä pitävän pitäisi kantaa mäyräkoirallinen kaljaa kotiin töistä kaupan kautta tyhjään kotiin tullessaan, ellei ihan sitten turvauduta Alkon tuotteisiin nopean juopumustilan toivossa. Kokenut viinaveteraani tuskin edes kärsii krapulasta.

Toista se on meillä nörttineutreillä. Elämän hankkiminen tunnetusti tarkoittaa ryyppäämistä ja naimista (-Panu), emmekä me täytä edes ensimmäistä kriteeriä, saati sitten toista. Kyllähän minäkin tätä kirjoittaessani juon olutta, mutta tämä yksi pieni pullo parina iltana viikossa ei ihan ole sellaista juomista. Lähinnä yritän korvata sokeripitoisempia juomia tällä. Aamulla en huomaa mitä eroa, ja olen taas ennen seitsemää töissä, kuten kunnon sukupuoleton ja sukupuolielämätön olio.

YTM:n multihuipennus

Joku nainen vastasi treffi-ilmoitukseeni! Kyllä nyt on taas olo kuin ylemmällä tasolla. Nyt on niin jännät paikat, etten oikein tiedä, mitä vastaisin hänelle. Voinette auttaa. Näin hän kirjoitti:

Olen Intrested sinussa
Nimeni on Stella 24 vuotta tyttö vanhat ja ainoa, olen pitkä, hyvä HAKU ja huolehtiva rakastava ja täydellinen bodyfigure neiti. i näkee profiilisi tänään. ja iloinen yhteyttä sinuun, toivon, että on totta, rakastava, rehellinen ja välittävä ihminen, että olen beenlooking 4, Muista, että colure, kielen tai etäisyys dos't Mather vuonna anyrelationship, ja minulla on jotain erityistä sinulle minulle , So pleasecontact minulle suoraan sähköpostiini osoite (stella_abdul03@yahoo.com) siten, että
Voin myös lähettää oman kuvan suoraan asiakkaalle.
Kissssss
Stella

Välikysymys

Palaan kommentteihin viikonlopun aikana, mutta sitä ennen:

Kertokaapa nyt, mikä järki siinäkin on, että seksin jälkeen ruvetaan röyhyttämään röökiä? Että saataisiin tärveltyä mukava muisto puistattavalla löyhkällä ja yskänkohtauksella, vai että pännisi vielä enemmän reisille ruilittu intiimi hetki?