lauantai 4. huhtikuuta 2009

Salaisten ihastusten turmiollisuudesta

Matkoillani näin hänet taas - salaisen kiinnostuksenkohteeni. Hän selvästi käänsi silmänsä minun suuntaani, joten on mahdollista, että hän rekisteröi olemassaoloni. Olin loppupäivän hyvillä mielin, etenkin kun hän kulki yksin sellaiseen aikaan ja sellaisessa paikassa, jossa hän olisi voinut olla poikaystävänkin kanssa liikkeellä.

Olen kyllä sitä mieltä, että minun pitäisi päästä eroon tällaisista pikkuihastumisista. Onhan se mukavaa, kun on joku jonka näkeminen jännittää vähän enemmän kuin muiden, mutta kun se ei perustu millekään todelliselle, vaan haavekuville ja toiveille, jotka kumpuavat siitä, että hän sekä on ulkonäöltään hirmuisen söpö, myös edustaa ulkonäöllään sellaista naistyyppiä, jollaisista ajattelen pitäväni muita enemmän. Toisin sanoen on kyse minun subjektiivisista tulkinnoista, siis arvauksista, ja näiden arvausten pitämisenä jotenkin todellisina.

Luulen tällaisten harmittomien kiinnostumisien haittaavan omaa parantumistani vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloista, erityisesti kai torjunnan pelosta. Perusteeton ihastuminen saattaa vain turhaan sitouttaa minut henkilöön, johon minulla ei oikeasti ole mitään intressejä, ja jos joskus käy niin mukavasti, että pääsisin tutustumaan häneen, voisivat nämä itse lietsotut leikkitunteet mutkistaa tilannetta tarpeettomasti. Sen sijaan, että voisin ilman paniikkia ottaa selvää, onko toinen todellinen tyttöystäväkandidaatti, mukava vaan-kaveri vai sietämätön ihminen, alkaisinkin varmaan änkyttämään jos nyt ylipäätään saisin sanan suustani, ja sittenkin saattaisin yhtäkkiä töksäyttää epätoivoisessa paniikissa jotain todella typerää, eikä toinen pystyisi tajuamaan, mistä sekin nyt tuli.

En kylläkään tiedä, miten päästä eroon tästä tavasta. Luulisi, että tunteet olisivat etenkin illuusiomaisen luonteensa vuoksi helposti kytkettävissä pois päältä, mutta näin ei kuitenkaan tunnu olevan. Voi tietenkin olla, että pohjimmiltani en halua, koska on toisaalta kuitenkin mukavaa, että on tavallaan joku. Muina ratkaisukeinoina on korvata tämä kyseinen henkilö toisella, mutta sitä en pidä hyvänä vaihtoehtona, ellei korvaaja olisi sitten joku, jonka osalta tunteiden sammutus olisi vielä paljon helpompi temppu. Toinen ratkaisu olisi varmaan korjata muut ongelmat - luulen, että tämäkin ilmiö juontaa lopulta juuri siihen, mitä tässä diskurssissa kutsutaan nimellä itsetunto. Itseasiassa kaikki henkilön hänen itseensä liittyvät ongelmat voidaan palauttaa pienillä loogisilla hypyillä ja sopivalla retoriikalla siihen. En siis aio kirjata tätä tehtäväksi tuohon sivupalkkiin, sillä oletan tämän ratkeavan jonkun muun ongelman myötä.

Blogin neljänteen aikakauteen ajattelin liittää jonkinlaisen "Päivän saldon" merkintöjen perään, jonne keksisin vähintään yhden hyvän puolen (+) päivästä tai itsestäni. Huonojakin puolia (-) ajattelin listata, mutta aiemmasta bloggaushistoriasta poiketen en suurentele tai tekaise niitä. Luonteeltaan suoritettavat oman itseni kehitystyöt (+) lisään myös tuonne sivupalkkiin aina, kun tulee eteen jotain. Tietysti vanhojen merkintöjen kommenttiosastot ovat täynnä niitä, joten ne voisi sieltä käydä kaivamassa. Luulen kuitenkin kaikkien niiden olevan luonteeltaan sellaisia, että ne nousevat esiin yhä uudestaan ja uudestaan säännöllisin väliajoin, joten lisätään sitten seuraavalla ilmaantumiskerralla.

Lauantai on tosin vasta alussa, joten on hankala laatia mitään listaa. Eilinen iltakin oli melko neutraali. En kuitenkaan viettänyt sitä kotona.

Päivän saldo:

+ Pystyn ottamaan osaa itseäni kiinnostaviin tapahtumiin ainakin, jos niihin ei tarvitse matkustaa kovin kauaksi. Näin ylläpidän mielen virkeyttä ja kehitän, voisiko sanoa, sivistystäni.

- Niiden ihmisten katsominen, joita haluaisin katsoa, on vaikeaa. En tarkoita tuijottamista. Alussa mainittua kiinnostuksen kohdetta olisin voinut katsoa ja ilmoittaa näin, että hei, tunnistan sinut, näemme melkein päivittäin kun olemme saman konsernin palveluksessa.

? Kuntoprojekti: Laihduta takaisin 95 kiloon. En keksi nyt muutakaan. Pidän kuitenkin hyvänä tapana pitää näennäisesti vaatimattomia tavoitteita, joiden täyttymisestä on sitten helpompi jatkaa eteenpäin. Tuohon on nyt matkaa tasan 5 kiloa.

6 kommenttia:

Anonymous kirjoitti...

Tavoitteesihan kuulostavat hyviltä ja ennenkaikkea saavutettavilta.

Siihen, onko ihastumisesi turmiollista vai ei, en osaa ottaa kantaa. Monien aiempia postauksia kommentoineiden tavoin olen sitä mieltä että sinun olisi ennenkaikkea hyvä keskittyä sinuun itseesi ensisijaisesti, tehdä asioita jotka ovat sinulle mielekkäitä ja samalla tutustuttaa itseäsi oman "turva-alueen" ulkopuoliseen elämään. Kuten nyt olet tekemässä.

Voimaantumisen ja itsetunnon kasvun kannalta on hyvä laatia itselleen tavoitteita sekä opetella tunnistamaan itsestään positiivisiakin piirteitä, vaikka väkisin.

Uskoisin että olet varsin supliikki tapaus tuttujen kesken, ja luulen, että samaa piirrettä voi harjoitella viljelemään myös vähemmän tuttujen seurassa.

Itse koen suurena etuna jos miehellä johon olisin tutustumassa, olisi vakituinen työ eikä suurempia ongelmia elämänhallinnassa. Olen ehkä naiivi, mutta uskoisin että tämän voisi yleistää suurempaankin joukkoon naisia. Täytyy olla olemassa itsenikin lisäksi muitakin naisia, jotka eivät etsi miehistä vain jännitystä tai toisaalta lapsikatraan elättäjää. Näin tuntuu että jotkut valitettavan usein tahtovat vapaat naiset jaotella.

Kun mietit, keksit varmasti muitakin piirteitä jotka eivät määritä sinua epäonnistuneeksi yksilöksi. Oman vääristyneen minäkuvan kääntäminen näkemään sen mitä muuta näkevät vaatii älyttömästi töitä mutta uskon että pystyt siihen ja sitä tavoitellessasi elämääsi voi löytyä kuin huomaamatta haluamaasi sosiaalista ulottuvuutta.

Pahoittelen kilometrikommenttia.

Anne

Anonymous kirjoitti...

Hyvä tavoite voisi olla myös, että seuraavan kerran kun näet hänet, nyökkäät sen merkiksi, että kuljette samoja reittejä ja näette usein. Näinhän tehdään esim. bussipysäkeillä ja työpaikan kahvioissa vaikka ei toista henkilöä tunnetakaan eikä haluttaisikaan tuntea...

Lord B. kirjoitti...

En nyt kutsuisi itseäni ihan supliikiksi tapaukseksi, mutta tuttujen kanssa olen huomattavan paljon supliikimpi kuin vieraiden kanssa. Riippuu tietysti vähän seurasta (eli siitä, mistä voi puhua) ja mielentilasta.

Kärjistyksiin perustuvat luokituksethan syntyvät, kun toinen torjuu suoraan tai epäsuorasti. Jos toinen haluaa toiselta vakituisen työn, niin puolustusreaktiona torjuttu päättelee, että toinen haluaa elättäjää ja rahoittajaa luksuselämälle ja jälkipolvelle; jos taas toivotaan, että toinen ei ole "oravanpyörässä" ja että on juhlamielinen, niin se tarkoittaa tietenkin työtöntä täyshulttiota, joka varmaan vielä hakkaa ja pettää kaikessa jännittävyydessään. Väärinhän se on, mutta niin kovin inhimillistä.

"uskon että pystyt siihen ja sitä tavoitellessasi elämääsi voi löytyä kuin huomaamatta haluamaasi sosiaalista ulottuvuutta."

Niin. Lähden siitä, että elämää on parisuhde-elämän ulkopuolellakin, ja että mikään tyttöystävä ei takaa onnea. Tämän olen kai myöntänyt aiemminkin - ei kai minun enää tarvitsee korostaa, että arvostan toisaalta myös (nykyistäkin) poikamieselämääni? Parasta olisi varmaan, jos tekisi siitä poikamieselämästä parempaa ja täydempää "sosiaalisilla ulottuvuuksilla" ja muulla sellaisella, sittenhän parisuhde-elämä voisi löytyä ikään kuin bonuksena, kirsikaksi kakun päälle. Näin sillä perusteella, että ongelma on myös se, etten tapaa ihmisiä ja siis myöskään naisia kovin paljoa. Jos elämä olisi siltä osin täydempää, myös todennäköisyydet löytää joku erityinen kasvaisi huomattavasti.

"seuraavan kerran kun näet hänet, nyökkäät sen merkiksi, että kuljette samoja reittejä ja näette usein."

Tämä kuulostaa vähän riskaabelilta. Minun pitäisi ensin varmistua, että hän tosiaan tunnistaisi minut osaksi jokapäiväistä ympäristöään. Tämä ei ole ihan selvää, koska kyse on kuitenkin hyvin isosta ympäristöstä, jossa suurin osa hukkuu massaan. Minun silmissäni hän ei ole hukkunut, mutta en voi puhua hänen puolestaan.

Anonymous kirjoitti...

Totta kai voit häntä tervehtiä, vaikket tietäisi, että hän tunnistaa! Itse nyökkään aina tuntemisen merkiksi kaikille vähänkin tutun näköisille. Sitten on myöhemmin tullut ahaa-elämyksiä, että olen tervehtinyt esim. näyttelijöitä ja naapurini näköistä heppua (joka ei kuitenkaan ollut hän) jne jne. Ei nyt tervehtimiseen mitään erityislupia tarvitse hakea.

Hetkellinen katsekontakti ja kevyt nyökäytys ei ole kenenkään reviirille tunkeutumista, anna mennä äläkä analysoi. Ja kun olet sen kerran tehnyt, niin sen jälkeenhän hän alkaa muistaa sinut ja tervehtiä takaisin.

Sisyfos kirjoitti...

Mulla on myös paha tapa ihastua etäältä ilman että on mitään kontaktia. Siinä taitaa pahin puoli olla se, että ei sitten näe eikä pysty kuvittelemaan muita, jotka osoittavat kiinnostusta. On ikäänkuin uskollinen jollekin epämääräiselle ihastukselle.

Timo kirjoitti...

(Mahtaakohan näin myöhäinen kommentti tulla huomatuksi...)

Sisyfos, olin nuorempana kovin paljon kaltaisesi kuten myös Lord B:n hengenheimolainen.

Keräsin koko sarjan: uskollisuus etäihastuksille, vaikeus tarttua muuhun kuin tavoittamattomaan, yleinen kaihomielisyys, viattomuuden ihannointi, kaikenlaatuisten odotusten ja ennakkoluulojen sisäistäminen, itsetarkkailu, perfektionismi...

Kolmenkymmenen ikäisenä annoin periksi. Vähitellen aloin nähdä naiset todellisempina ja ihmetellä, mikä kumma oikein esti aiemmin näkemästä.