Mainio seuramies

Pidän uusien projektien aloittamisesta pelkästään jo siksi, että jälkeenpäin voin naureskella, kuinka en tätäkään kyennyt viemään loppuun. Toisaalta, ne voivat joskus tuottaa tuloksiakin. Näin ollen päätin, että ryhdyn määrätietoiseen työhön sen pyrkimyksen edistämiseksi, että minusta tulisi parempi seuralainen. Yksi polttavimmista ongelmistani kun tuntuu olevan se, että olen pirun tylsää seuraa - olen tuppisuu, en osaa puhua, aloittaa ja ylläpitää keskustelua. Lisäksi joku oli aloittanut Suomi24-keskustelupalstalla viestiketjun, jossa valitti sitä kuinka muut puhuvat hänen päälle. Minun päälleni eivät kaikki puhu, mutta jotkut kuitenkin tekevät niin, eli minulla ei ole tarpeeksi auktoriteettia, ja vetäytyvine elkeineni tietysti annan tarpeettomasti tilaa ennenaikaisesti.

Ongelmani koskee kahta keskustelumuotoa, small talkia ja järkevää, keskustelunomaista jutustelua. Muita juttelun muotoja en hallitse edes nimeksi, että voisi puhua ongelmasta.

Kootaan korjattavat, minusta riippuvat ongelmakohdat:

1. En keksi puhuttavaa.
2. Jos keksin puhuttavaa, en saa sitä sanotuksi, tai sanon vahingossa jotain muuta kuin oli tarkoitus tai tahaton äänensävy antaa kuulijan olettaa väärin.

Tässä kohdassa on rehellistä todeta, että on olemassa varmastikin myös minusta riippumattomia syitä, kuten jonkinlainen kemian puute. Tietysti tällaisessakin tapauksessa pitäisi pystyä puhumaan jotain, jos kohdat 1 ja 2 on hoidettu pois päiväjärjestyksestä, ja ongelmaksi jääkin se, ettei toinen ota itse vastuuta keskustelun kannattamisesta. Tämä tosin toimii toisinkin päin, enkä viitsi loukata kenenkään älykkyyttä teeskentelemällä, että minua erityisesti kiinnostaisi tulla kaikkien kanssa toimeen.

Toinen huomionarvoinen asia on, että kohdat 1 ja 2 saattavat olla jonkun syyn 3 ilmentymiä, eli eivät ole alkuunkaan edes totta. Tällaisia kolmansia syitä voisi esimerkiksi olla suorituspaineiden ottaminen keskustelutilanteesta tai etukäteishäpeä, joka kohinan tavoin sumentaa mielen H-hetkellä - onhan tunnettua, että jälkeenpäin on helppo kuvitella, mitä minun olisi pitänyt tai mitä olisin voinut tilanteessa A sanoa. Sivumennen sanoen tämä hieman haittaa työtänikin, jossa toimin eräänlaisessa asiantuntijan roolissa, mikä merkitsee sitä että minulta kysellään kaikenlaisia neuvoja. Viimeksi tänään panikoin, mutta onneksi kollega oli valpas.

Oletetaan kuitenkin, että 1 ja 2 ovat oikeita syitä. Syy 1 johtuu sivistymättömyydestäni ja tyhmyydestäni, ja syy 2 varmaankin harjoituksen puutteesta. Sivistymättömyys ja tyhmyys ovat hankalia paikattavia, mutta teen kyllä kovasti työtä sen eteen pyrkimällä lukemaan paljon. Luulen myös kirjoittamisen auttavan. Luulen myöskin aivojeni voivan fyysisesti huonosti - olen jo muutaman kuukauden pannut merkille nukkuvani erittäin huonosti. Herään melkein joka yö vähintään kerran tai pari, ja päivällä olen sitten väsynyt. Olen jostain lukenut sen vaikuttavan myös älylliseen suorituskykyyn. Tätä olen yrittänyt korjata liikunnalla ja unilääkkeillä (tai sellaisilla harmittomilla luontaistuotteilla, ei oikeilla lääkkeillä), mutta toistaiseksi ilman mainittavia tuloksia. Sivumennen sanoen epäilen lihavuutenikin olevan rampauttava tekijä. Korostan sanaa 'epäilen', sillä en ole kuitenkaan vakuuttunut fyysisen ja älyllisen hyvinvoinnin yhteydestä.

Syy 2 taasen on varmaankin harjoituksen puutetta. Harjoittelu on vaikeaa, kun ei keksi sanottavaa. Small talk on kuitenkin helpompaa; olen esimerkiksi töissä aloittanut keskusteluja kyselemällä. Taannoin onnistuin tekemään niin ihan ventovieraiden naisten (ei kuitenkaan nuorten, ikäisteni) kanssa. Ongelma on se, että syrjäydyn kuitenkin helposti keskustelusta joko siksi, etten keksi jatkokysyttävää tai -sanottavaa, tai sitten mukana on kolmansia osapuolia, jotka omivat keskustelun.

Josta tulikin mieleeni. En nyt tiedä, olenko pahansuopa ja kateellinen paska, mutta onko se tervettä, että jotkut ihmiset tosiasiassa kaappaavat keskustelun ja kääntävät keskustelun itseensä? Ei tietenkään silloin, jos niin tekee ihminen, jonka minä alunperinkin lietson keskusteluun kysymällä häneltä jotain hänestä, mutta kun on ollut keskustelutilaisuuksia (esimerkiksi kahvitaukoja) useamman kuin kahden hengen ryhmissä, ja usein eräs ikään kuin tunkee kolmantena osapuolena väliin, ja kääntää melkein poikkeuksetta keskustelun itseensä. En ole varma, onko se röyhkeää itsekeskeisyyttä ja huonoa sosiaalisuutta, vai annanko jonkinlaisen kateuden nyt sumentaa mieleni. Niin tai siis sumentaa mieltäni entuudestaankin. Sivumennen sama henkilö on myös se ainoa, jonka olen huomannut puhuvan päälleni viime aikoina.

Eksyin sivuraiteille. Olen siis harjoitellut jutustelua ja aloitteentekoa kyselemällä työtovereilta niitä ja näitä, vaikka tulenkin siinä luovuttaneeksi kapulan muille. Lisäksi yritän - enkä tiedä, onko tästäkään hyötyä ja liittyykö koko asiaan - tervehtiä reippaalla äänellä bussikuskeja ja kaupan kassoja. Kuvittelen sen jotenkin tukevan aloitteellisuutta vieraiden ihmisten kanssa. Vielä en kuitenkaan ole kyennyt aloittamaan itse keskustelua jonkun vieraan kanssa, vaan aloite on toistaiseksi tullut aina muilta (enkä ole aina suhtautunut kovin myönteisesti niihin, mikä taas rohkaisee minua olemaan aloittamatta mitään keskusteluja; taannoin halusin lukea työmatkallani, mutta muuan iäkkäämpi herra keskeytti minut kysäisemällä minun lukutottumuksistani, ja pian sainkin kuulla herran lapsuudesta sota-aikana. Olen tietysti täysin kuollut ja paha ihminen, kun kirjani olisi kiinnostanut enemmän).

Todettakoon vielä tällä erää tähän lopuksi, ettei minua sinänsä kiinnosta oppia miksikään automaatiksi, vaan on hyväksyttävä persoonani rajoitteet: en ole luonnostani kovin ekstrovertti puheautomaatti, jonka olisi luontevaa olla koko ajan äänessä. Lapsena olin kuulemma kuitenkin seurallinen poika, joten ei tämä nykytuppisuutuuneni ole välttämättä sitä ominta itseäni, vaikka kaikki nykytuttuni minua sellaiseksi varmaan luonnehtisikin.

Vakoilin todellisuutta

On sanottu, että ujous on lääke psykodraamoja vastaan. Aivan totta, mutta hullumpi vaihtoehto ei ole myöskään matkata Helsingistä kotiin joukkoliikennevälineellä reilusti puolen yön jälkeen viikonloppuna. Kyllähän minä tiedän, että joka suhteeseen kuuluu ylä- ja alamäet, mutta sivullisena annan välikohtauksille ehkä hieman enemmän painoa kuin niillä tosiasiassa ehkä on. Tunnetustihan pariskunnat pysyvät yhdessä jopa jatkuvasta väkivallasta huolimatta. Toinen kyyhkyläispariskunta ei riidellyt, mutta jopa minä kyllästyin toisen osapuolen yksisuuntaiseen valitukseen, jossa tunnuttiin toistelevan samoja asioita (tai ainakin sanakäänteitä) sellaisella "siis voi vittu voitsä vittu kuvitella!?"-äänensävyllä.

Illan toisena perimmäisenä totuutena huomioin jälleen kerran, että elokuvafestivaalivieraista miehet ovat heterogeenistä porukkaa sikäli, että he käyvät niissä kaveriporukoissa, kumppaneiden kera tai yksin. Naiset eivät käy yksin. Ehkä he pelkäävät, että joku säälittävä nahjus saattaisi tulla vaikka juttelemaan. En tietenkään olisi mennyt, mutta ihan virkistävää vaihteluahan se olisi ollut pyöritellä moista ajatusta mielessään.

Uusille aluille

Eilen vatsaani kouristeli ikävä tunne, että tekisi mieli ulkoistaa tunteminen ja kokeminen blogiin, ja pistin sitten sen kummemmin miettimättä blogin taas pystyyn. Sitten ajattelin tehneeni virheen - miksi blogata vanhalla nimimerkillä ellei juuri siksi, että sillä on valmiiksi maine ja lukijoita, joita oikean elämän identiteetilläni ja sen blogilla ei ole. Tai ainakaan sillä ei ole tarjota sellaisia aiheita, joka kirvoittaisi jonkinlaista kommunikaatiota ulkomaailman kanssa (siis: minulla ei ole maailmalle mitään sanottavaa, paitsi täyslaidallinen ATM-itkuja). Joka tapauksessa, ajattelin sitten jättää tämän blogin sikseen heti kättelyssä, koska olisi noloa alkaa pitämään tätä, mutta vahinko näemmä ehti jo tapahtua, ja blogille siunaantui seuraaja. Kaitpa se on sitten pakko. Ja myönnän, on minun vähän ikäväkin tätä.

Kuulumisia on tietenkin paljon. Voisinpa kehuskella hankkineeni aina välillä elämää firman pippaloissa sun muissa, ja onpa ohjelmaa täksikin viikonlopuksi, tosin melko yksinäisluonteista. Suurin uutinen kai on se, että kesälomani ensimmäisenä päivänä tapasin naisen, ja virittelimme vähän aikaa suhdetta. Ja sitten se loppui. Yksityiskohdat eivät tietenkään kellekään kuulu enkä niistä ole halukas vuodattamaan (olen edelleen sitä mieltä, että itsepaljastusta harrastelen kunhan siihen ei liity muut ihmiset, joiden yksityisyyttä suojelen kiivaasti).

Olin aina kuvitellut, että jos minulle tarjoutuu tilaisuus, ja joku nainen tuntuu nauttivan seurastani ollaan-vaan-kavereita -astetta pidemmälle, rakastuisin lopullisesti ja silmittömästi. Taisin kuitenkin oppia jotain itsestäni, kun näin ei käynytkään. En niinkään tasostani - kaitpa kyseessä oli jonkinlainen kvantti-ilmiö: joskus nainenkin voi retkahtaa ATM:ään. Ennemminkin totesin tottuneeni tähän rounquairen elämään niin, etten enää uskalla ottaa riskiä ja yrittää suhdetta, ellen retkahda tosissani. Kukaan ei tietenkään edelleenkään ota tosissaan ketään kokematonta, joka yrittää vannoa pitävänsä yksinelosta, mutta kun ei tässä nyt oikein mitään vikaakaan ole, mitä nyt välillä miettii, mistä oikein jää paitsi.

Tietysti tapaus herätti epäilyjä siitä, että olen joko

1. tunnekuollut,
2. homo tai
3. äärimmäisen nirso.

Kakkosen (...) sulkisin pois, enkä oikein tuosta kolmosestakaan kuitenkaan tiedä. Tai sehän tietenkin tiedetään, ettei edes ATM voi käskien tuntea, eli kaikki ovat edes vähän nirsoja, joten ei se täysin poissuljettuakaan ole, että olisin ylinirso. Sitten jää tuo tunnekuollut. Jaa-a. Minun pitäisi rakastua, ennen kuin tietäisin. Muuten saan elää epävarmuudessa.

Nyt joka tapauksessa jatkuu iloinen ATM-elämä!