tiistai 28. huhtikuuta 2009


perjantai 24. huhtikuuta 2009

Kalapuikkoviikset kasvavat

Kerroin taannoin salaisesta kiinnostuksenkohteestani. Olen tehnyt melko aktiivista työtä hänen häivyttämiseksi mielestäni, ja onnistunutkin melko hyvin. Ja tänään hän sitten tuli vastaan tilanteessa, jossa jouduin puhumaan hänen kanssaan. Voi sitä tunnetta, kun näin hänen saapuvan avaamaan minulle ovea. En voinut paetakaan. En ole kohtalon kanssa näemmä kovin hyvää pataa. Toisaalta muistelin tapahtumaa koko päivän hymyissä suin.

Myöhemmin iltapäivällä kuitenkin eräs tapahtuma sekoitti ajatukseni. Kohtasin jonkun nuoren naisen. Hän oli ilmeisesti hieman sekaisin - jutellessaan hän paljasti ymmärtääkseni taipumuksen käyttää huumeita - ja kertoi tarvitsevansa rahaa junalippuun. Pikkuhilutkin kuulemma kelpaisivat. En ole muistaakseni koskaan antanut kerjäävälle rahaa, mutta hänen kohdallaan tein poikkeuksen, ja annoin kaikki kolikkoni (jotain 5 euroa tai vähän päälle). Ajattelin, että valehteli hän minulle tai ei, hänellä joka tapauksessa on enemmän käyttöä niille kuin minulla. Ajattelin, että vaikka hän ostaisi niillä lisää aineita, olisin silti tehnyt hyvän työn. Perustelen asiaa sillä, että hän nollaa suuremmalla todennäköisyydellä puhui totta, ja jos hän puhui totta, tulin auttaneeksi häntä eli lisänneeksi hyvää maailmassa. Hän saattoi myös valehdella, mutta tällöin kontribuutiollani ei ole pahaa lisäävää vaikutusta, sillä hän olisi luultavimmin (siis ykköstä hyvin lähellä olevalla todennäköisyydellä) kuitenkin saanut rahat jostain ja ennen kaikkea henkilöiltä, jotka olisivat aktiivisesti vaatineet jotain takaisinmaksuna.

Ongelma kuitenkin on siinä, etten voi olla enää ihan varma motiiveistani. Hän nimittäin yllättyi kovasti anteliaisuudesta, ja halasi minua pitkään ja lujasti puristaen. Ja minä nautin siitä. Päättelen siis, että tulin tietämättäni ostaneeksi seksiä. Ja, öh, hän tuli tietämättään myyneeksi sitä. Joka tapauksessa olen siis rikollinen. Menen antautumaan poliiseille heti huomenna aamulla. Näin kyllä tytön (tai naisen, en ole ihan varma hänen iästään. Luultavasti yli 20, kohtuullisella todennäköisyydellä alle 30) menevän junaan, että ehkä olen kuitenkin hyvittänyt katalan tekoni.

Päivän saldo:

+ Puhuin takeltematta SKK:lle, enkä panikoinut, tai ainakaan sydämen hakkaus ei tuntunut missään.
+ En osannut puhua Halaajalle, mutta olin hyvä kuuntelija (en tosin kuullut kuin sanoja sieltä täältä). Enkä ole ihan varma, oliko se saavutus.

- En nyt taaskaan keksi oikein muuta.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Surettaa raportoida, ettei mitään raportoitavaa ole. Kunnostani olen pitänyt ahkerasti huolta öyhötyssalilla viime aikoina, joten yksi käynnissä olevista tehtävistäni etenee täyttymystään kohti. En ole kuitenkaan uskaltanut käydä puntarilla, eikä toisaalta kovin lyhyessä ajassa kuitenkaan saa mainittavia tuloksia. Huomaan kuitenkin jaksavani tehdä joitakin liikkeitä selvästi enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten (huomautan, että olen siis käynyt toki salilla jo pitkään, mutta liian harvoin - vain kaksi kertaa viikossa ja välillä tullut viikon tai muutaman taukoja), joten jotain edistystä on siis tapahtumassa.

Sosiaalisia taitojani en ole harjoittanut muualla kuin töissä, jossa se on helppoa. Viikon bravuuri oli käydä jututtamassa erittäin kaunista, ei-jokapäiväistä samassa työpaikassa työskentelevää naista. Uskalsin katsoa häntä hänen suuriin silmiin, ja mennä seisomaan hänen lähelleen. Asia vain käsitteli pelkästään työasioita. Siltikin tätä kai voi pitää edes jonkinlaisena lähestymisharjoituksena naisen kauneuden vuoksi ja siksi, että olisin voinut toimittaa asiani jollekin helpommin lähestyttävälle tai sähköpostitse.


keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Kohtauksia

Kävin eilen eräässä kaupassa. Nuorehko, kaunis nainen saapui luokseni ja kysyi, voisiko hän olla avuksi. Kieltäydyin moninaisin sanakääntein. Positiivista on se, että osasin sanoa jotain muutakin kuin "öh" ja "ei". Negatiivista on se, että se oli kai jonkinlaista paniikkiinmenemistä osaltani. Tiesin kyllä, mitä etsin, ja myyjätär olisi voinut olla avuksi, ja olisin voinut pahantahtoisesti alistaa ja pakottaa hänet sosiaaliseksi sparrauskumppanikseni. En kehdannut jäädä paikalle pidemmäksi aikaa, ja hain marketista huonompaa laatua.

Kävin tänään yhdessä toisessa kaupassa. Nuorehko, kaunis nainen - joskaan ei ihan minun makuuni - tuli juttelemaan. Juttelin kevyesti, ilmaisin toiveeni, kaupat tehtiin. Muistan vielä jotenkin, miltä tämä nainen näyttää, mutta eilistä, joka olisi ollut ulkonäöllisesti makuuni, en muista. Päättelen, että tänään en mennyt paniikkiin.

Avasin ja pidin tänään töissä ovea auki. Pitkäsäärinen blondi, juuri sellainen, jollaisesta kuvittelen useimpien miesten haaveksivan - tai tarkemmin ajatellen, juuri sellainen jollaisesta ATM-diskurssissa vastustajia edustavat naiset kuvittelevat miesten pitävän - paukkasi ovesta ulos. Hän katsoi tuskin päälleni saati sitten vaivautui edes nyökkäämään kiitokseksi. Ei siinä mitään, en minä mitään vaadikaan. Eilen vain avasin täsmälleen samassa tilanteessa oven, ja ulos asteli hyvin naapurintyttömäinen, tummahiuksinen tyttö. Hän hymyili kauniisti, katsoi päälleni ja lausahti ohimennen kiitoksenkin. Blondia en enää tunnistaisi, mutta eilisestä muistan edelleen millaiset hiukset, silmälasit, silmät, punatut huulet, hampaat, millaiset vaatteet hänellä oli. En kehtaa kuvailla tarkemmin, sillä hyvin irrationaalisesti pelkään jonkun tunnistavan.

Olikohan tässä jokin pointti? Muu kuin tietenkin se, että tämän päiväisen jälkeen melkein toivoin, että voisin näyttää syyn, mikseivät ne rinnakkaat ja pitkäsääriset blondit millään voita tavallisia, epätäydellisiä naapurintyttöjä. Tyypillinen vastustaja tietenkin keksii väittää, että palvelualttius voittaa vahvat ja upeat voimanaiset, jotka eivät miehiä mielistele. He ovat tietysti väärässä. Ystävällinen hymy ja toisen huomiointi ovat suurempia valtteja. Niistä tietää, että toinen voi olla jopa mukava ihminen, jonka kanssa on mukava olla sen sijaan että saisi koko ajan olla varuillaan oikkujen ja emotionaalisen kiristyksen vuoksi. Tietenkään mistään, mitä tänään ja eilen näin ja koin, ei voi päätellä toisen ihmisen todellisesta luonteesta mitään. Puhun vain ensivaikutelmista.

(muutaman) Päivän saldo:

+ Kuntoprojektini on vaihteeksi ottanut taas tulta alleen, kiitos erään ystävällisen kommentaattorin. Lähiviikot tietysti näyttävät, miten tässä taas käy.

+ Töissä huomaan taas, miten puhelinkammoni on hellittänyt, ja miten pystyn selittämään asioita onnistuneesti niitä kysyville. Ammattiosaaminen nostaa itsetuntoa. Töissä huomaan myös, että small talk -taitoni ovat paranemaan päin. Tosin harmillisen hitaasti, enkä vielä kehuisi. Ongelma on ehkä se, että kynnän melko tuttuja polkuja puhuessa, ja toisto häiritsee ainakin minua. Ei pitäisi kyse kuitenkaan olla siitä, ettenkö pystyisi keksimään jotain oivaltavampaakin välillä.

- Panikoin edelleen vähän tyttöjen seurassa. Kaupan tapaus ei ole viime päiviltä ainoa kerta. En ymmärrä, mitä onnistun pelkäämään.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Äläkä saata meitä kiusaukseen

Lukiessani oman viiteryhmäni edustajien kirjoituksia nousee toisinaan mieleeni ajatus, että olisin jotenkin tavallistakin epäonnistuneempi. Heillä muilla vaikuttaisi jokseenkin poikkeuksetta olevan taustalla rankkaa koulukiusaamista, joka on yleensä kulminoitunut yläasteella päivittäiseen riepotukseen. Silti heillä ei mene ainakaan naisrintamalla, tai sitä lähellä olevilla rintamilla, ainakaan minua huonommin. Monilla jopa paremmin. Minulla siis vaikuttaisi olevan paremmat lähtökohdat kuin monilla muilla viiteryhmäläisilläni, mutta jossain menee vikaan.

Ei sillä, että olisin jotenkin säästynyt kiusaukselta minäkään, mutta se oli mittaluokaltaan melko pientä ja harmitonta. Ennemminkin olin melko lähellä sitä keskiluokkaa, jota kiusataan hyvin epäsäännöllisesti, ja joka saattaa jopa itse kiusata tilaisuuden tullen. En koe olevani kiusaaja, mutta häpeän myöntää, että olen joskus suorittanut pieniä eleitä osoitukseksi siitä, etten ollut nokkimisjärjestyksen pohjalla. Häpeän sitä oikeastaan melko rajattomasti, mutta toisaalta sen mainitseminen antaa asialle suuremman painon kuin sillä oikeastaan olikaan - enimmäkseen olin sivussa muiden nuorten sosiaalisista kuvioista niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuitenkin sitä ollaan tässä, ainakin näennäisesti kyvyttömänä luomaan toimivia tai "syviä" suhteita muihin ihmisiin ja etenkin naisiin - ja jos onnistunkin luomaan suhteen johonkuhun, en osaa pitää sitä yllä. Tavallisissa ihmissuhteissa vaivun jotenkin outoon passiiviseen tilaan, jossa en jostain syystä laita juuri tikkua ristiin suhteen ylläpitämiseksi. Näin ei käy kylläkään kaikkien kanssa, mutta aika harvassa ovat ne suhteet, jotka ovat pysyneet katkeamattomina vuosien aikana.

Intiimien suhteiden - sanotaan nyt romanssien - tapauksessa tilanne on toisenlainen. Tietysti yhden kerran jälkeen on vähän kyseenalaista yleistää, mutta jos kuitenkin suomme sen, voidaan sanoa että pakenen. Pakenen jo tapailuvaiheessa. Pelkään jotain ja lähden karkuun. En ole varma, mitä se on, mutta voin arvailla.

Ensimmäisenä tulee mieleen, että pelkään etten rakastu ja pysty vastaamaan toisen tunteisiin. Niinpä säästän molemmat tulevilta ongelmilta ja pettymyksiltä, ennen kuin kumpikaan (tai toinen) on ehtinyt antaa itsestään liikaa ollakseen loukkaantumatta syvästi. Tätä olen kai puinut useamminkin tässä blogissa - milloin pitää olla rakastunut tai ihastunut, voiko suhdeyritelmääkään olla ilman, että on jotain muutakin kuin periaatteessa mukavaa yhdessäoloa? Toisaalta, jos koko suhde kiusaa vaikka sitten ilman varsinaista syytäkään, onko se sillä tavalla mukavaa, että kannattaa yrittää?

Oikeastaan tuo onkin ainoa selitys, joka tulee mieleeni. Jostain syystä se ei kuitenkaan saa aikaan sellaista "kas, sitäkö se vain olikin, asia on siis pois päiväjärjestyksestä"-tunnetta, toisin sanoen se ei ole koko totuus. Ehkä yhdessä tapauksessani oli vain kyse siitä, että halusin kovasti rakastua kun kerrankin oli tilaisuus, mutta se ei vain onnistunut. Ehkä toinen ei sitten vain ollut kuitenkaan se tarpeeksi oikea. Saattaa tietysti olla, että olen oikeasti jotenkin vammautunut, josta syystä en myöskään ole kovin kyvykäs luomaan muunkaanlaisia suhteita. Ehkä se on jonkinlaista epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan, kuten nimimerkki Yksinäinen omalla kohdallaan arveli. Kenties myös epäluottamusta itseäni kohtaan - mistä muustakaan epäilyt omista kyvyistä vastata toisen tunteisiin kielisivät? Mutta koska minulla ei ole koulukiusaamistaustaa, en ymmärrä mistä epäluottamus olisi sikissyt. Ainakaan epäluottamus ei ole mitenkään tietoista, tai en ainakaan huomaa itse olevani jotenkin epäluuloinen kaikkia kohtaan.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Lapsia tehdään öisin

Makasin eilen puolen yön jälkeen hiljaa sängyssäni, ja tuijotin kattoa. En saanut jostain syystä unta, joten pyörittelin siinä sitten ajatuksia normaalista elämästä mielessäni. En varsinaisesti pyrkinyt lietsomaan itselleni ahdistunutta tunnelmaa. Itse asiassa viime päivinä on taas tuntunut yksinäisyydestä huolimatta hyvältä - heti, kun lopetin jälleen kerran ihmissuhdeaiheisten foorumien ja blogien (paitsi sen uuden kohtalontoveriblogin) lukemisen ja ATM-puheen. Joka tapauksessa makasin siinä pimeässä, kun jostain naapurihuoneistosta alkoi kuulua ääniä. Minulla on siitä hyvä asunto, etten yleensä kuule mitään talon sisältä kantautuvia ääniä rappukäytävää lukuunottamatta (parvekkeeni alta kulkeva suht' vilkasliikenteinen katu on sitten toinen juttu), ellei joku pidä juhlia jossain tai huuda. Ensimmäinen ajatukseni oli, että naapurissa ehkä riidellään, kun ei juhlinnan ääniä ollut tätä aiemminkaan kuulunut. Olin väärässä. Mumina voimistui ja selkiytyi, ja sitten sain kuulla, miten nainen saavutti tai teeskenteli orgasmin. Sitten äänet vaimenivat, enkä kuullut enää mitään seuraavan tunnin aikana, kun yritin vielä saada unta.

Siirryin tänään hetkeksi pois mukavuusalueeltani, ja kävin kaupassa - isossa kauppakeskuksessa - epätavanomaiseen aikaan. Yleensä käyn siellä viikonloppuisin joko ihan aamusta tai hieman ennen sulkemisaikaa. Nyt menin tahallani keskellä päivää. Menin jopa kahvilaan kahville vakoilemaan ihmisten lajityypillistä käyttäytymistä. En saanut juuri mitään selville, ja olin näkymätön. Kahvilassa huomioni kiinnittyi vaaleaan, ehkä 35-vuotiaaseen naiseen. Hän oli paikalla lapsien kanssa. Mietin, että kuka nainen tulee lauantaina, keskellä päivää lasten kanssa kahville ilman miestään. Kysymys oli tietysti retorinen, sillä vastasin itselleni heti, että yksinhuoltaja. Katselin hänen käsiään - kylläkin huomattavan matkan päästä - eikä hänellä näyttänyt olevan sormustakaan. Ehkä hän tosiaan oli eronnut. Tai voihan olla, että poikaystävä on lähtenyt jo lastenteon aikoihin vetelemään ennen mitään kihlojakaan, mutta naisella oli kuitenkin useampi lapsi, hieman eri-ikäisiäkin kaikki, enkä usko, että kovin moni kolmen kympin tuolla puolen haksahtaisi haksahtaisi kerta toisensa jälkeen roistoihin. Kutsukaa vain naiiviksi, mutta jos ATM-agitaatio jätetään väliin, uskon ihmisistä yleensä hyvää. Paitsi ehkä jos olemus on tosiaan hieman äärimmäinen jossain mielessä. Tämä nainen kuitenkin vaikutti melko tavalliselta, kiltiltä ja normaalia elämää haluavalta.

Olen ollut perinteisesti yksinhuoltajavastainen. Ei siksi, että he olisivat pahoja tai huonoja ihmisiä, mutta olen epäluuloinen lapsia kohtaan, ja ennen kaikkea mukavuudenhaluinen. Kuvittelen, että minusta ei ole elämään lasten kanssa, tai että ainakaan en ole kovin hyvä varaisä- tai äidin-uusi-mies -hahmo, enkä näytä kovin hyvää mallia. Kuitenkin olen jo sen verran iäkäs, että ellen sekaannu lapsiin, joudun hyväksymään sen etten tule koskaan olemaan kenellekään ensimmäinen poikaystävä tai seksikumppani, ja että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä todennäköisemmin potentiaalisillakin tyttöystävillä alkaa olemaan jo valmiiksi jälkikasvua. On tietysti olemassa naisia, joita ei lasten tekeminen joko kiinnosta tai ole vielä tähän ikään mennessä kiinnostanut, mutta iän karttuessa heidän osuutensa ikäluokastani pienenee.

Ja on mietittävä, että koska mitään täydellistä ihmistä ei ole, onko se minun osaltani huonoa nirsoutta (uskon, että parinvalinnassa on sekä hyvää että huonoa nirsoutta) raakata pois muuten hyviä ja ihanteellisiä tyttöystäväkandidaatteja siksi, että heillä on ollut kakskymppisenäkin sukupuolielämää? Jotenkin minusta tuntuu, että vaikka ihan rehellisestikään en ole mikään lasten ystävä, osa ainakin minun YH-kammostani saattaa johtua siitä, että kuvittelen vanhempieni pettyvän, jos alan vakituisesti ja haudanvakavasti seurustelemaan naisen kanssa, jonka kanssa en tee heille biologisia lastenlapsia. Ainakin äitini on ilmaissut haaveen siitä, että hänkin voisi joskus olla "nuori isoäiti", kun kerta joillakin muilla suvun minun kanssani samaa ikäluokkaa olevilla ihmisillä on jo lapsia.

On tietysti äärimmäisen typerää edes harkita elämistä vanhempien toiveiden mukaan. Toisaalta on vaikeaa myöskään olla piittaamatta heistäkään - kukapa haluaisi tuottaa pettymyksen vanhemmilleen, jos ei ole riitaantunut heidän kanssaan - mutta omapa tietysti on elämäni. Tämä ajatus ehkä vaatii kypsyttelyä, jos joskus joudun tilanteeseen, jossa joudun miettimään suhtautumistani naiseen, jolla on jo lapsia.

Viime päivien saldo:

- ... on jäänyt hieman heikoksi. Töitä, töitä ja vähän vetämätöntä oloa.

+ Olen silti nähtävästi sivuuttanut jonkinlaisen pienen masennuskauden, ja mikäli kyse ei ole pelkästään normaalista vaihtelusta, se vaikuttaisi olevan yhteydessä ATM-kirjoittelun ja -lukemisen leikkauksiin ja muihin asioihin keskittymiseen. Muuten viime yö olisi voinut äänien takia olla hankala, mutta asia ei oikeastaan vaivannut minua. Nauratti vähän. Univaikeudet eivät liittyneet siihen - en oikeastaan tiedä, mihin ne liittyivät.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Estynyt persoonallisuus?

Yksi yliopistoaikojeni suosikki-itsediagnooseista oli sosiaalisten tilanteiden pelon ohella estynyt persoonallisuushäiriö. Ainakin silloin kaikki tuntomerkit tuntuivat osuvan kohdalleen. Olen kuitenkin alkanut kääntymään vähän sille kannalle, että ehkä kyse on jostain muusta. Katsotaanpa estyneen persoonallisuuden tuntomerkkejä. Teksti on kopioitu suoraan jonkun Tommi Myrskykarin sivustolta.

Pysyvä käyttäytymismalli sosiaalista estyneisyyttä, riittämättömyyden tunteita, sekä yliherkkyys negatiiviselle arvostelulle, alkaen varhaisaikuisuudessa ja ilmenee useissa eri asiayhteyksissä, joiden lisäksi neljä tai useampaa seuraavaa:

(1) Välttää sellaisia ammatteja jotka sisältävät merkittävästi ihmissuhteita, koska pelkää arvostelua, paheksuntaa, tai hylkäämistä
(2) On haluton kanssakäymiseen ihmisten kanssa ellei ole varma että on pidetty
(3) Käyttäytyy pidättyvästi läheisissä ihmissuhteissa koska pelkää tulevansa häväistyksi tai naurunalaiseksi
(4) On huolissaan joutumisestaan arvostelluksi tai hylätyksi sosiaalisissa suhteissa
(5) On pidättyväinen uusissa ihmissuhteissa riittämättömyyden tunteistaan johtuen
(6) Näkee itsensä sosiaalisesti kyvyttömänä, henkilönä luotaan työntävänä tai ala-arvoisena muille
(7) On epätavallisen haluton ottamaan henkilökohtaisia riskejä tai ryhtymään mihinkään uuteen toimintaan koska ne voivat osoittautua kiusallisiksi
Hyvä on; en tosiaan ole estottomimpia ihmisiä Maan päällä, myönnetään. Tunnen myös silloin tällöin riittämättömyyttä, ja voin olla myös herkkä negatiiviselle arvostelulle. Väitän kuitenkin, että monet näistä ilmiöistä saa - tai ovat saaneet - tässä blogissa paljon korostetumman asian kuin niillä tosiasiassa kuuluisi olla. Entäs sitten nuo 7 kohtaa:

1) En ole vältellyt oikeastaan mitään ammatteja. Olen yrittänyt hakea epätoivoisimpana työttömyyspäivinäni päivittäistavarakaupan ja videovuokraamon kassoille; minua ei vain ole huolittu haastatteluun. Olen toiminut koulussa eräänlaisena melkein-opettajana, ja sellaisena joutunut siis hyvin paljon tekemisiin koulun muun henkilökunnan että oppilaiden kanssa. Siihenkin hommaan hain oma-aloitteisesti. Nykyinen työni pitää sisällään jonkin verran asiakasneuvontaa puhelimitse sekä asiantuntijaroolissa esiintymistä asiakastilaisuuksissa sekä työpaikan ja toimialan sisäisissä työryhmissä - ja tästäkin minua varoitettiin etukäteen, enkä sen vuoksi vältellyt työpaikkaani (myönnetään silti, että jännitän esiintymistä. Puhelinta jännitin ennen, mutta olen tottunut). Eli tämä ei kohta ei minun nähdäkseni osu minuun.

2) En mielestäni ole haluton kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Päinvastoin - haluaisin oikein mielelläni olla kanssakäymisissä ihmisten kanssa, mutta minulta puuttuu keinot (sekä tyttöjen tapauksessa rohkeus). Eli ei tämäkään nyt ihan osu maaliin.

3) Tämä saattaa pitää paikkansa jossain määrin, mutta minusta ongelma liittyy ihmissuhteisiin yleensä - läheisissä ihmissuhteissa (kuten nyt vaikka työkaverit tai muut kaverit tai sukulaiset) en mielestäni ole pelännyt laittaa itseäni likoon silläkin uhalla, että joku saattaisi murjaista vitsin. Eli en ihan ole sitä mieltä, että tämäkään kohta pätisi minuun.

4) Tämä osuu kyllä.

5) Ja tämä erityisesti. Minulle ongelma on uusien ihmissuhteiden luonti ja siihen liittyvä epävarmuus itsestäni.

6) No. Tämäkin on ehkä vähän niitä asioita, joita olen liioitellut blogissa. En kyllä ole sosiaalisesti hirmuisen etevä, enkä ole erityisen puoleensavetävä, mutta en nyt ihan rehellisesti katsoen väittäisi toisenkaan ääripään olevan ihan totuudenmukainen arvio tilanteesta. Tämä on tällainen puoli-osuma.

7) Riskejä otan tunnetusti aika vähän, etenkin mitä tulee naisten kanssa toimimiseen, ja uusiin toimintoihin ryhtymisessäkin minulla on pieni kynnys. En kuitenkaan koe olevani haluton, tai ainakaan epätavallisen haluton. Päinvastoin, olen omasta mielestäni viimeisen vuoden tai parin aikana ollut ihan innokas kokeilemaan asioita. Tämä on ehkä pitänyt enemmän paikkansa nuorempana. Sanotaan nyt, että puoli-osuma.

Osumia on siis vähemmän kuin neljä. Minä en tietenkään ole psykiatri, ja olen tietenkin jäävi arvioimaan itseäni, ja arvioon vaikuttaa myönnettävästi pieni haluttomuus ottaa totena jotain peruuttamatonta ja korjaamatonta asiaa. Muutenkin ehkä ajattelisin, että jos kyse on tosissaan persoonallisuuden piirteestä, olisi se ollut ristinäni aina, mutta pienenä lapsena, siis vielä joskus ala-asteen alussa, en mielestäni täyttänyt yhtä ainoaa estyneen persoonallisuuden piirrettä. Tytöt tietysti olivat vähän pelottavia, mutta ei kai mitenkään korostetusti.

En nyt tietenkään kiellä tämän persoonallisuushäiriön mahdollisuuttakaan, ja ilman muuta täytän joitakin siihen liittyviä tunnusmerkkejä. Muutenkin pelkästään jo se, että siirryn heti puolustuskannalle jonkun esittäessä häiriön mahdollisuuden kielii siitä, että ehkä asiassa on tosiaan jotain perää, ja haluan kieltää sen vähän niin kuin vaimonhakkaaja, joka on aina ensimmäisenä liittymässä lyömättömille linjoille ja kiristämässä muita mukaan.

Näin tällä erää. Tämä mietintä varmaan jatkuu myöhemmissäkin merkinnöissä, ennemmin tai myöhemmin. Viikonloppuna en laihduttanut, vaan minäkin otin osaa eräille elokuvajuhlille, ja sen vuoksi tuli syötyä huonosti ja erittäin epäterveellisesti. Pelkästään jo valvominen energiajuomien voimin ei tehne hyvää. Kuntosalilla piti käydä tänään, mutta siirsinkin sen huomiselle. Ruokavaliota katsoin sen verran, että limsan sijaan ostin kivennäisvettä (jota käytin myös vuosi sitten paremman ruokavalion tukena) limsan sijaan, ja omenoita ruisleivän, makkaran ja juuston sijasta. Pari ruisleipää iltaisin, vaikka sitten juustolla ja makkaralla silattuna, tuskin haittaisi, mutta on myönnettävä, että sitä menee usein vähän enemmän. Ei hyvä. Omenat ovat sen verran pahaa, että niitä menee varmasti vain yksi, ja tuskin haittaisi, vaikka menisi kaksikin. Haaste on kyllä siinä, etten illan tullen lähde vielä täydennysostoksille kauppaan. Nyt lähden lenkille sen kuntosalin sijasta.

Päivän saldo:

+ Öh... Meneepä tämä vaikeaksi. No, sain itsestäni negatiivista (sanan sen verran laajassa merkityksessä, etten tiedä voiko tätä mainita) palautetta, enkä kilahtanut. Asia koski yleisön edessä esiintymistä taannoin.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Sitten se yksi oleellinen tunnustus

Jotta saisin tämän kirjoittelun kerralla astetta rehellisemmälle pohjalle, niin todettakoon: en ole koskaan ollut aktiivinen seuranhakija. Toki olen jättänyt ilmoituksia nettiin, mutta vastannut en ole yhteenkään. Myöskään yhtään aloitetta en ole koskaan tehnyt, vaan silloin harvoin kun olen päässyt edes juttelemaan jonkun kanssa tai saanut käyntiin edes suhteentyngän, ja ne ovat yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, minulle on käytännössä tehty aloite.

Tämän luultavasti kaikki tiesivät, mutta olen varmaan kuitenkin antanut ymmärtää oman tilanteeni olevan kuten tässä diskurssissa on tapana ollut: että kerta toisensa jälkeen yrityksen päätyvät torjuntaan. Näin ei ole. Minulla on erittäin vähän kokemusta torjunnasta, myös turpaanottajapuolen näkökulmasta.

En tiedä, mistä tämä johtuu. Onko se vain yksinkertaista pelkoa, vai onko minulla vain kertakaikkiaan olematon libido? Kuitenkin kaikenlaisia toiveita herää aina, ja kuitenkin minulla on tarve tyydyttää itseni melko säännöllisesti. Jos otan työhypoteesikseni sen, että minulla on heikko seksuaalivietti, tekee se oloni epämukavaksi. Haluaisin seksuaaliviettini olevan voimakkaamman ja koen, että jos se tosiaan on heikko, niin minussa on jotain vikaa ja se vika pitää korjata. Seuraava kysymys tietenkin kuuluu, että miten, ja että onko se ylipäätään mahdollista, vai pitääkö se vain hyväksyä pysyvänä osana omaa itseään? Jotenkin toivoisin kovasti, että vastaus ainakin viimeiseen kysymykseen on kielteinen. Siksi lähtisin mieluummin liikkeelle yksinkertaisesta pelosta, joka on varmaankin parannettavissa. Tietysti joku muukin selitys on mahdollinen, mutta näin yhtäkkiä ei tule mieleen kuin nuo jo mainitut, ilmeisimmät syyt.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Salaisten ihastusten turmiollisuudesta

Matkoillani näin hänet taas - salaisen kiinnostuksenkohteeni. Hän selvästi käänsi silmänsä minun suuntaani, joten on mahdollista, että hän rekisteröi olemassaoloni. Olin loppupäivän hyvillä mielin, etenkin kun hän kulki yksin sellaiseen aikaan ja sellaisessa paikassa, jossa hän olisi voinut olla poikaystävänkin kanssa liikkeellä.

Olen kyllä sitä mieltä, että minun pitäisi päästä eroon tällaisista pikkuihastumisista. Onhan se mukavaa, kun on joku jonka näkeminen jännittää vähän enemmän kuin muiden, mutta kun se ei perustu millekään todelliselle, vaan haavekuville ja toiveille, jotka kumpuavat siitä, että hän sekä on ulkonäöltään hirmuisen söpö, myös edustaa ulkonäöllään sellaista naistyyppiä, jollaisista ajattelen pitäväni muita enemmän. Toisin sanoen on kyse minun subjektiivisista tulkinnoista, siis arvauksista, ja näiden arvausten pitämisenä jotenkin todellisina.

Luulen tällaisten harmittomien kiinnostumisien haittaavan omaa parantumistani vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä peloista, erityisesti kai torjunnan pelosta. Perusteeton ihastuminen saattaa vain turhaan sitouttaa minut henkilöön, johon minulla ei oikeasti ole mitään intressejä, ja jos joskus käy niin mukavasti, että pääsisin tutustumaan häneen, voisivat nämä itse lietsotut leikkitunteet mutkistaa tilannetta tarpeettomasti. Sen sijaan, että voisin ilman paniikkia ottaa selvää, onko toinen todellinen tyttöystäväkandidaatti, mukava vaan-kaveri vai sietämätön ihminen, alkaisinkin varmaan änkyttämään jos nyt ylipäätään saisin sanan suustani, ja sittenkin saattaisin yhtäkkiä töksäyttää epätoivoisessa paniikissa jotain todella typerää, eikä toinen pystyisi tajuamaan, mistä sekin nyt tuli.

En kylläkään tiedä, miten päästä eroon tästä tavasta. Luulisi, että tunteet olisivat etenkin illuusiomaisen luonteensa vuoksi helposti kytkettävissä pois päältä, mutta näin ei kuitenkaan tunnu olevan. Voi tietenkin olla, että pohjimmiltani en halua, koska on toisaalta kuitenkin mukavaa, että on tavallaan joku. Muina ratkaisukeinoina on korvata tämä kyseinen henkilö toisella, mutta sitä en pidä hyvänä vaihtoehtona, ellei korvaaja olisi sitten joku, jonka osalta tunteiden sammutus olisi vielä paljon helpompi temppu. Toinen ratkaisu olisi varmaan korjata muut ongelmat - luulen, että tämäkin ilmiö juontaa lopulta juuri siihen, mitä tässä diskurssissa kutsutaan nimellä itsetunto. Itseasiassa kaikki henkilön hänen itseensä liittyvät ongelmat voidaan palauttaa pienillä loogisilla hypyillä ja sopivalla retoriikalla siihen. En siis aio kirjata tätä tehtäväksi tuohon sivupalkkiin, sillä oletan tämän ratkeavan jonkun muun ongelman myötä.

Blogin neljänteen aikakauteen ajattelin liittää jonkinlaisen "Päivän saldon" merkintöjen perään, jonne keksisin vähintään yhden hyvän puolen (+) päivästä tai itsestäni. Huonojakin puolia (-) ajattelin listata, mutta aiemmasta bloggaushistoriasta poiketen en suurentele tai tekaise niitä. Luonteeltaan suoritettavat oman itseni kehitystyöt (+) lisään myös tuonne sivupalkkiin aina, kun tulee eteen jotain. Tietysti vanhojen merkintöjen kommenttiosastot ovat täynnä niitä, joten ne voisi sieltä käydä kaivamassa. Luulen kuitenkin kaikkien niiden olevan luonteeltaan sellaisia, että ne nousevat esiin yhä uudestaan ja uudestaan säännöllisin väliajoin, joten lisätään sitten seuraavalla ilmaantumiskerralla.

Lauantai on tosin vasta alussa, joten on hankala laatia mitään listaa. Eilinen iltakin oli melko neutraali. En kuitenkaan viettänyt sitä kotona.

Päivän saldo:

+ Pystyn ottamaan osaa itseäni kiinnostaviin tapahtumiin ainakin, jos niihin ei tarvitse matkustaa kovin kauaksi. Näin ylläpidän mielen virkeyttä ja kehitän, voisiko sanoa, sivistystäni.

- Niiden ihmisten katsominen, joita haluaisin katsoa, on vaikeaa. En tarkoita tuijottamista. Alussa mainittua kiinnostuksen kohdetta olisin voinut katsoa ja ilmoittaa näin, että hei, tunnistan sinut, näemme melkein päivittäin kun olemme saman konsernin palveluksessa.

? Kuntoprojekti: Laihduta takaisin 95 kiloon. En keksi nyt muutakaan. Pidän kuitenkin hyvänä tapana pitää näennäisesti vaatimattomia tavoitteita, joiden täyttymisestä on sitten helpompi jatkaa eteenpäin. Tuohon on nyt matkaa tasan 5 kiloa.

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Naisia jonossa

Kävin varaamassa itselleni lomamatkan lähiviikoille. Etelään - siis Helsinkiäkin etelämmäksi - lähden tässä lähiviikkojen jälkeen. Sen lisäksi, että kaipaan kovasti tietoisuuteni stimuloimista ja maailmankatsomuksen avartamista, kaipaan myös tuulettumista. Kenties pystyn jopa harjoittelemaan ihmisten kanssa puhumista turismin ja tankeroenglannin suojista.

Matkatoimistossa jonotin melko pitkään. Paikalla oli muun muassa nuori kaunis nainen. Paikalle saapui selvästi ulkomaalainen mies, joka ei osannut suomea. Vähemmän yllättävästi hän päätyi kysymään neuvoa juuri tältä naiselta. Mietin, että voisi joskus olla kuten se mies. Hänellä oli syy lähestyä jotakuta, ja kaikista hän valitsi sen miellyttävimmän vaihtoehdon, jonka kanssa ei haittaisi, jos puhe etenisi. Pidin kuitenkin ilkeämielisesti miehen syytä tekaistunoloisena.

Hetken päästä joku toinen nainen saapui paikalle jonon hännille. Hän tuli kysymään minulta käytännössä samaa asiaa, kuin se ulkomaalainen mies siltä nuoremmalta naiselta. Juttelin hänen kanssaan vähän, mutten onnistunut pitämään yllä keskustelua - tai tarkemmin ajatellen, olin sillä hetkellä paljon kiinnostuneempi omasta itsestäni ja tulevasta pikkulomastani, että olisin edes ymmärtänyt pitää keskustelua yllä. Hyvää harjoittelua se olisi ollut, vaikka nainen olikin jopa minua vanhempaa ikäluokkaa, joten juttelu olisi ollut helpompaa kuin sen nuoren naisen kaltaisten kanssa.

Päivän saldo:

+ Minua uskalletaan lähestyä ja puhutella siinä missä muitakin.
+ Osaan kaikesta huolimatta tehdä elämälläni muutakin kuin kulkea velvollisuuksien, kaupan ja kodin välillä.
+ Osaan jutella ihmisten (myös naisten) kanssa...

- ...mutta kehitystöitä tarvitaan vielä, luultavasti oikein kovasti.

? Jos joskus saan jonkun syyn lähestyä jotakuta, pyrin valitsemaan pelottavimman (kauneimman, söpöimmän tai muuta sellaista) naisen jonkun vaarattoman oloisen keski-ikäisen miehen sijasta.

Juridinen temppu

Lupasin olla kirjoittamatta, mutta jos tarkastellaankin lupauksen kirjainta, ei henkeä, huomaan lupauksen koskeneen vain ATM-bloggausta. Näin ollen voin jatkaa.

Ensin mainos: mihin tarvitaan minua, kun on parempiakin kirjoittajia? Nimimerkin Yksinäinen blogi vaikuttaa ainakin alkuun hyvin lupaavalta. Toivottavasti hänelle ei käy kuten muille: alkuinnostuksen jälkeen into lerpahtaa kuin tiedätte kyllä mikä. Kolmen ensimmäisen merkinnän jälkeen hän kirjoittaa aiheesta niin kuin minäkin haluaisin kirjoittaa, mutten oikein osaa enää. Yritän kuitenkin tasapainoilla jossain ATM-bloggauksen ja plagioinnin välimaastossa, mutta kuitenkin mieluummin sitten vaikka plagiointiin painottuen.

Tämän vuoksi vaihdan blogin järjestysnumeroakin, vaikken vanhaa sisältöä tuhoakaan. Mutta mikä sopisi lisänimeksi? Jonkinlainen muunnos Star Trek IV: Voyage Home -elokuvasta tulee tietenkin mieleen, mutta jos sen kääntää suomalaiseksi, blogin teemaan liittyväksi nimeksi, tulee väistämättä mieleen "Matka(lla) seksuaalisuuteen" tai jotain vastaavaa - kuitenkin ihan liian suora kopio Yksinäisen blogin nimestä. Ehkäpä on tyydyttävä sitten Star Warsiin ja Episode IV - A New Hope, siis Uusi Toivo. Vanhojen tottumuksien viemänä tietysti tekisi mieli kääntää jälkimmäinen epätoivoksi, mutta puren hammasta, yritän olla positiivisempi.