sunnuntai 22. helmikuuta 2009

öyrrraah

Koska en tietenkään ollut ulkona lauantai-iltana, katselin televisiota. Sieltä tuli ruotsalaiselokuva Hip Hip Hora. Vaikka se kertoikin normaaleista nuorista, se toi osin mieleen myös omat yläasteaikani - ainakin siinä esiintyneiden öyhölän poikien "hauskat" jutut homotteluineen kuulosti tutulta. Kuten myös pääosatyttöjen suuret odotukset yläasteelta.

Mutta oliko minunkin aikana yläasteikäisten kotibileet massatapahtumia, joissa joka ainoa ryyppää kuin kokenutkin öyhönmäkeläinen, ja kaikki antautuvat hurjiin seksikokeiluihin? En saanut kyllä koskaan kutsua minkäänlaisiin bileisiin, joten en ihan totta tiedä.

Toinen hauska huomio oli se, että elokuvassa ei ollut yhtä ainoaa ATM:ää. Tytöt (ja alunperin myös päähenkilö Sofie) rakastuivat Mouseen, koulun kingiin, joka junailee peniksensä ja öyhömaineensa pakottamana Sofien romahduksen ja itsemurhayrityksen. Muunlaisia poikia elokuvassa ei oikein ole lukuunottamatta Sebbeä, joka rakastuu Sofieen. Hänkään ei ole ATM, koska hengailee kovien jätkien kanssa ja kuuntelee räppiä.

Elokuvan ehdottomasti söpöimmän tytön Emman ongelmat kylläkin sivusivat ATM-ongelmatiikkaa, mutta hänkin jäi sitten vähän sivuhahmon rooliin, jonka funktio oli osoittaa aikuisemman ja poikia kypsemmän sukupuolen nuorten edustajien kyky puukottaa kaveria selkään ja madella sitten mielinkielin takaisin bestiksen kanssa väleihin.

torstai 19. helmikuuta 2009

Suhde työkaveriin

Todetaan nyt ensiksi, että en ole mitenkään erityisesti ihastunut yhtään keneenkään, saati sitten työkavereihin, mutta tämä työkysymys on ehkä yksi, joka olisi syytä ratkaista viimeistään sitten kun pääsen sopuun siitä, haluanko ylipäätään mitään yhtään kenenkään kanssa - sekään kun ei oikeastaan ole selvää.

Mutta sitten asiaan.

1) Intiimit suhteet pienessä yrityksessä tai isomman yrityksen tai yrityskokonaisuuden sisäisessä, pienessä yksikössä

Tämä vaihtoehto on myönnettävästi melko huono. Sen lisäksi, että on merkittävä riski joutua työpaikan hierarkiassa eri tasoille, haittaa tätä vaihtoehtoa se, että parisuhteen ongelmat tulevat mukaan töihin. Ryppy rakkaudessa on ryppy koko työyhteisön keskinäisissä suhteissa. Vaihtoehto voidaan sulkea pois.

2) Intiimit suhteet keskisuuressa (sadan tai parin henkilön) tai suuressa yrityksessä (useamman sadan), mutta ei sellaisen sisäisessä, pienemmässä yksikössä.

Tätä koskee itseasiassa samat ongelmat kuin kohdan 1) tapaustakin, mutta riski esimiehekkääseen asemaan suhteessa toiseen joutumisesta on jonkin verran pienempi, ja rypyt rakkaudessa eivät pääse niin herkästi vaurioittamaan työtehoa, työilmapiiriä tai muutakaan. Riski kuitenkin on, ja työelämä saattaa vaikeutua yksityiselämän mukana. Vaihtoehto lienee suljettava pois.

3) Intiimit suhteet konsernin sisällä, mutta ei saman tytär- tai emoyrityksen sisällä tai niiden sisäisissä, pienemmissä yksiköissä.

Tätä koskee taas samat perustelut kuin kakkoskohtaakin. Riskit pienenevät, mutteivät häviä. Periaatteessa minun nykyisellä ja tulevalla koulutuksella on tiedetty pääsevän jopa toimitusjohtajiksi asti, joten vaihtoehto on suljettava pois. Emmehän halua rajoittaa merkittävästi toisen ihmisen työllistymismahdollisuuksia.

4) Intiimit suhteet samalla toimialalla, mutta ei saman konsernin tai sen sisäisten, pienempien yksiköiden sisällä.

Omalla toimialallani työskentelee (hieman määritelmästä riippuen) tuhansia tai kymmeniä tuhansia ihmisiä. Lisäksi toimenkuvaani saattaisi hyvinkin kuulua, ja erittäin todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin, ja melko todennäköisesti ennemmin, kuulua toimialan sisäisissä työryhmissä toimiminen. Intiimit suhteet saattavat sotkea ja vaikeuttaa tätä. Vaihtoehto on suljettava pois.

5) Toimiala on kuitenkin laaja käsite. Voisi sanoa, että toimialani on palveluala tai elinkeinoelämä, tai talouselämä, tai koko yhteiskunta. Jotta ei ihmissuhteet pääsisi sotkeutumaan ja ollakseni rajoittamatta toisen työllistymismahdollisuuksia, on tässäkin vaihtoehdossa pidättäydyttävä intiimien suhteiden luomisesta.

6) Näin ollen olen sulkenut suurimman osan Suomen työkykyisistä kansalaisista pois. Koska kuitenkin alalleni, jopa omalle työnantajalleni, saattaisi päästä töihin joko ilman koulutusta tai hyvin matalalla koulutustasolla, olisi oikeastaan viisainta sulkea loputkin työkykyiset, tai työkykyisiksi mahdollisesti palautuvat pois laskuista.

Jälleen kerran pääsemme siihen, että ATM:n on sallittua toivoa korkeintaan pysyvästi työkyvytöntä seniorikansalaista. Omaa ikäluokkaa olevat mielikuvitustyttöystävätkin ovat kiellettyjä, sillä on mahdollista kuvitella yhteiskuntajärjestys, jossa yhden henkilön skitsofrenian vuoksi todeksi luulemilla hahmoilla saattaakin olla jollain tasolla vaikutusta objektiiviseen todellisuuteen eli heitä on pidettävä todellisina. Tällaisethän luultavasti olisivat jopa työkavereita, jos heistä sattuisi hallusinoimaan työaikana.

Kuuluisinpa YT-väkeen. Ei tarvitsisi pohtia tekojensa seuraamuksia, vaan voisi halutessaan vaikkapa hirnuen hässiä testosteronipsykoosissa ketä vaan, missä vaan, milloin vaan ja miten vaan. Vähempikin riittäisi, mutta kun.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Traumnovelle

En usko uniin, mutta viime yönä näin mielenkiintoisen. Kirjaan sen ylös nyt kun vielä muistan osia siitä - pienet yksityiskohdat ovat jo häipyneet.

Katselin asuntoni ovisilmästä ulos. Rappukäytävissä pieni 4 hengen joukko naisia (joista 2 tunnistan vielä nyt samassa työpaikassa työskenteleviksi, mutta se ei liene oleellista) jutteli keskenään jostain. Astuin ulos rappukäytävään tekemään ruisleipiä. Hetken kuluttua aloin ihmettelemään, etteivät he olleet huomanneet minua ja sitten tajusin, että sormessa oli näkymättömyyssormus. Tultuani tietoiseksi siitä minulle alkoi hiljaa valjeta, että näkymättömyyden vaikutus ei ulottunut leipiin, ja yksi tytöistä (jota en luullakseni tunnista tosielämästä) huomasi leipien liikkeen. Jähmetyin paikoilleni - en voinut paeta takaisin asuntooni, sillä silloin he olisivat huomanneet, kuka tuo näkymätön on. Pelkäsin jääväni kiinni, ja niinhän siinä kävikin. Lähestynyt nainen aisti, että tuossa seinää vasten on jotain, ja hän sattui löytämään juurikin näkymättömät käteni, ja kosketteli niitä (hei, tämähän on villi seksiuni!). Pelkäsin, että hän tuntee myös sormuksen, ja ottaa sen pois. Tietenkin hän löysi sen, ja paljastuin. "Siis... oletko sä sekä se sinkku ja näkymätön?!", hän lausui kyyneleet silmissä, ja haukkui minut sitten tirkistelystä ja vaanimisesta. Uni päättyi siihen, että säälin itseäni jossain pimeässä paikassa ja huusin.

Kuten sanoin, en usko uniin - en mielelläni lähde etsimään niistä merkitystä vaan kuittaan ne alitajunnan tuottamana modernina elokuvataiteena eli järjettömänä kohtausten sarjana. Tästä kuitenkin hönki vahvaa, perinteistä merkityksekkyyttä. Oma tarkoitushakuinen tulkintani: naiset ovat erinomaisen iloisia niin kauan, kun pysyn näkymättömänä ja heti, kun annan olemassaoloni ilmi (rapistelen leipäpussia), he pahastuvat - olen rikkonut asioiden luontaista järjestystä vastaan. Unen ohje siis on, että pidä jatkossakin matalaa profiilia, kierrä vain neutraalina töiden (tytöt), kodin (unen tapahtumapaikka) ja kaupan (ruisleivät, joita ostin toissapäivänä) välillä ja pysy muuten olemassaolemattomissa.

maanantai 16. helmikuuta 2009

Epäsosiaalinen, ujo ja introvertti

Suhtaudun edelleen hieman jakomielitautisesti tällaisen yhteen asiaan keskittyvän blogin pitämiseen. Toisaalta huvittaisi vain masturboida kurjuudella ja revitellä alemmuudentunnolla, mutta sitten toisaalta taas esiintyä jonkinlaisena vakavastiotettavana alempitasoisuuden ruumiillistumana. Saahan sitä kirjoittaa tietenkin miten tykkää, mutta henkilökohtaisesti arvostaisin johdonmukaista linjaa.

Joka tapauksessa, en koe olevani epäsosiaalinen tai sosiaalisesti lahjaton. Tulen mielestäni varsin hyvin toimeen sellaisten ihmisten kanssa, joihin olen ehtinyt tutustua. Ongelma on siinä, etten pysty omaksumaan mainion seuramiehen roolia porukassa, jossa on vieraita. Varaudun, jään arvioimaan tilannetta, ja siihen mennessä muilla on jo oma peli käynnissä, enkä ehtinyt mukaan.

Enkä koe oikeastaan olevani (enää edes) ujo. Enemmän on kyse siitä, mistä yläpuolellakin. Vieraat ovat vieraita, en pysty olemaan rento ja hauskuuttamaan kuten joku viihdeautomaatin ammattiin pätevöitynyt hyppyritukka. Pystyn kuitenkin yleensä olemaan aloitteellinen, kunhan kyse on jostain asiallisesta asiasta - kuten nyt vaikka työasiasta. Ja meidän työpaikka on täynnä pelottavan kauniita naisia, nuoriakin. Lähimpiä, joka päiväisiä kollegoita (jotka ovat joka tapauksessa jo perheellisiä, toista ikäluokkaa olevia naisia) lukuunottamatta joudun pysymään kuitenkin tiukasti vaan työkaverin roolissa.

Ekstrovertiksi en kuitenkaan voi itseäni luonnehtia. Se yhdistettynä ylläolevaan (ja siihen, että pilaan ne kerran vuosituhannessa kohdalle osuvat onnenkantamoiset oma-aloitteisesti. Muillehan lottovoiton todennäköisyydet vaikuttaisivat olevan oleellisesti suotuisammat) merkitsee väistämättä kylmää hautaa viisi vuotta lähiöyksiössä muumioitumisen jälkeen joskus ennen vuotta 2050.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Iskubaarissa iltapäivällä

Kävin töiden jälkeen yksinäni parilla oluella paikallisessa baarissa. Eivät kohdanneet naisten katseet paitsi silloin, kun baarimirjam ryösti rahani (melkein 5 euroa siitä korkeintaan keskinkertaisesta keskioluesta on ryöstöä). Ensimmäisen oluen jälkeen kylläkin keskityin paikan henkeen sopivasti koskemattomana lojuneeseen Helsingin Sanomiin.

Junakohtaus antoi (jälleen?) vinkit naistenkaatoon. Kolmanteen ja neljänteen kohtaan kaatuisi itselläni. Hyvä on - jos katsekontakti syntyy, voidaan olettaa ettei naisen tavoite ole hyppyritukkainen ja puuhelmikaulanauhainen jääkiekkoilija, mutta vähintäänkin törmäisin jälleen signaaliongelmaan - katsekontakti ei merkitse mitään, vaan on sattumaa, että nainen katsoi suuntaani, eikä niin inhimillisestä virheestä voi vaatia toista tilille, eli odottaa, että on lupa olla toiselle olemassa tai että onnistumisen todennäköisyydet olisivat kohonneet nollaa korkeammalle. Kaikki milffitkin toisaalta olivat kyllä jo valmiiksi miesseurassa, ja ennenkaikkea odotukset olivat jo valmiiksi mitä olivat.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Hei, olen Martti ja Nils on kiusankappale

Ajattelin virittää näppäimistön ihan uudenlaisen melankolian vireeseen, iskeä ääripessimistisen nihilistivaihteen silmään, mutta täytyykin mennä nukkumaan kun vierähti näin myöhään. Jos nyt vain lyhyesti ja väsyneenä:

Katsoin tänään nuorta (japanilaista!) naista kohti sekunnin ajan. Hän vilkaisi vihaisena ja raivoissaan takaisin. Tasoni ei riittänyt. Kävelin kaupasta pois. Lattialaatat näyttivät nuhjuisilta.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Viedään kaikki niiden naiset

Helsingin Sanomissa oli uutinen, jossa ei ollut oikeastaan mitään uutta: 26 % vuonna 2007 solmituista helsinkiläisten avioliitoista oli sellaisia, joissa ainakin toinen osapuoli on ulkomaalainen. Yllättävää oli se, että myös miehet olivat edustettuina tilastoissa. Artikkelissa vielä eriteltiin miehet ja naiset erikseen ja laitettiin suosikkijärjestykseen morsiamen ja sulhasen alkuperämaat. Yllättäen naisilla korostui Eurooppa ja Afrikka, miehillä Venäjä ja Aasia.

Jännittävät ulkkikset tietenkin vievät kaikki meidän naiset, mutta se syy, miksi tämä on korvennut aiemmin on ollut se, että miehillä ei ole ollut samanlaista mahdollisuutta. Tämä Helsingin Sanomien artikkeli paljastaa, että toisinkin päin voi olla, ja olen kaiken lisäksi alkanut näkemään pareja, joissa toinen osapuoli on suomalainen (nuori) mies ja toinen ulkomaalainen nainen. Tässä lähellä asuu joku nuorehko mies (kolmekymppinen ja kylläkin super-YTM), jolla on luultavasti japanilainen vaimo - en erota kauko-idän etnisyyksiä kovin hyvin - ja tänään näin ruokakaupassa eli pizzeriassa pariskunnan, joista toinen oli melko kiltinoloinen suomalainen mies ja ehkä espanjalainen tai muuten vain etelä-eurooppalainen nainen. Sain mielenrauhan. (Tosin mies oli kyllä yli 180-senttinen, meillä lihavilla kääpiöillä ei ole toivoa).

En siis itse mitenkään erityisesti ole koskaan etsinyt ulkomaalaista alkuperää olevaa naista. Jotenkin koen, että suomalaisen kanssa olisi eniten yhteistä. En kylläkään ole niin varma, onko etnisellä taustalla niin suurta merkitystä, ja esteettisessä mielessä en itsekään vierastaisi ollenkaan manner-eurooppalaisia tai aasialaisia naisia. Ehkä ainoa lisäkriteeri, jonka asettaisin ulkomaalaiselle tyttöystävälle on se, että hän olisi integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan, ja että meillä on yhteinen kieli. Käytännössä kai sitten englanti, ellei toinen olisi oppinut tarpeeksi suomea tai sattuisin osaamaan hänen kieltään. Ruotsia voisin opetella helposti käytettävälle tasolle ja venäjästä on alkeet jossain tajunnan pohjalla vielä. Eri asia tietysti, jos itse häipyisin Suomesta.

lauantai 7. helmikuuta 2009

Ilman

Timo Hännikäisen tuore parisataasivuinen pamfletti saapui eilen postissa, ja luin sen yhdeltä istumalta. Kirja oli parempi kuin miehen TV-esiintyminen. Edelleenkin kyllä ihmettelen, miten jotkut, jotka ovat pystyneet jo lukioiässä kokemaan ensimmäiset suhteet ja kokeilemaan seksiä, voivat samaistua luusereiksi kutsuttavaan miesryhmään. Itselläni oli siinä iässä vielä ensisuudelmakin seitsemän vuoden päässä. Kaitpa meitä sitten on moneksi.

Vaikka minä ja muut ATM:eiksi itseään joskus kutsuneet eroavatkin monessa mielessä Hännikäisestä (tupakointi, rankka ryyppäys, tunnettu runoilija-kirjailija-humanisti), yhdessä kohdassa ainakin minä olen erityisen paljon samaa mieltä. Tässä laasaslaisessa markkina-arvodiskurssissa tuntuu nimittäin elävän ja voivan hyvin käsitys, että pelimiesoppaiden opit tarjoavat sen köyden, jota tästä lentohiekasta nousemiseen tunnuttaisiin tarvitsevan. Näin kirjoittaa Hännikäinen kirjansa sivulla 113:

Yksi Pelimiehen johtoajatus, jota [Neil] Strauss ei suoraan sano, on se, että seksuaalinen valta on länsimaisissa "hyvinvointiyhteiskunnissa" aina ollut naisilla, ja nyt miesten on aika tasata tilit. Tämä tapahtuu häikäilemättömän donjuanismin avulla: pelimies vie eikä vikise. Hän ei osoita haluavansa naista, vaan tekee itsensä niin haluttavaksi, ettei nainen voi vastustaa häntä. Pohjalla on täysin oikea oivallus, että sisimmässään monet naiset haluavat vahvaa ja itsevarmaa miestä, joka ohjaa heidät myrskjen läpi.

Straussin strategia on epäilemättä tehokas, mutta kovin vapauttavalta se ei vaikuta. Se ei yritäkään nakertaa viettelykulttuurin perustuksia tai muuttaa pelin sääntöjä, vaan käyttää niitä omaksi hyödykseen. Miesten harteille tuntuu kasaantuvan vielä enemmän paineita: hänen on jatkuvasti markkinoitava itseään ja tultava pokaamisen huippuosaajaksi. Hänen pitää viljellä hymyä, sulavaa käytöstä, hienostuneita vihjailuja, nokkelaa huumoria. Omana itsenään oleminen on virhe, sillä pelimies ei yritäkään etsiä sielunyhteyttä, vaan tehdä tulosta, iskeä mahdollisimman paljon naisia.

Epäilen, että monen ATM:n kohdalla syy ilman jäämiseen on se, että haluttaisiin kelvata omana itsenään, ilman valheellisia maneereja ja temppuja. Se ei ole vain onnistunut, sillä vain parhaimman kuvan itsestään antanut mies voi voittaa, ja omana virheellisenä itsenään mies jää niiden teeskentelijöiden varjoon, jotka osaavat naamioida teeskentelynsä aitoudeksi. Voitaisiin melkein puhua, että naiset vaativat miesten olevan tällaisia viihdeautomaatteja, mutta tosiasiassa syy ei ole kenenkään. Mies kaipaa naista, ja kaipuussa taivutaan sitten vaikka esittämään jotain muuta kuin ollaan. Pelimiesoppaat ovat vain naamioitu yritys saada miehet taipumaan tähän remupellen rooliin - niissä ei ole kyse mistään muusta kuin siitä, että nämä modernit kilpailuedellytykset on kirjoitettu uusiksi jännittävällä jargonilla koristeltuna.

Nyt kun sain tämänkin perusteltua tällä tavalla itselleni, olen vieläkin haluttomampi perehtymään Straussin ja kumppaneiden tekeleisiin. Kuiva kausi jatkukoon. Flunssassa en jaksaisi muutenkaan innostua.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Painajainen Merituulentiellä

Kauhunhetkiä ruuhkabussissa: istun paikalla, jossa on 4 penkkiä aseteltu niin, että ne ovat "2 vastaan 2"-asetelmassa. Olen kolmen nuoren naisen - tyttöjä taisivat vielä olla - saartama. Yritä siinä nyt sitten katsoa jonnekin. Pahaksi onnekseni olin vielä juuri bussiin astuessani nähnyt peilikuvani ja todennut ulkonäössäni olevan toivomisen varaa, ja että oikeastaan siinä ei muuta varaa olekaan. Jossain vaiheessa kun käänsin pääni tyttöjen ohi, he purskahtivat nauruun. En ole varma, olinko sen kohde, mutta hirveältäpä se tuntui. Loppumatka tuntui useammalta tunnilta, vaikka tosiasiassa kesti enää viitisen minuuttia.

Olisihan tietenkin etovan itsekeskeistä ajatella, että neitojen bussimatkan sisältö pyöri jonkun lihavan kammotuksen ympärillä, ja pidän todennäköisempänä sitä, että he nauroivat ihan omille jutuilleen tai korkeintaan sille, että he luulivat minun kuulevan jotain noloa. Olisi silti mukava, jos tulisi edes vahingossa positiivisia signaaleja välillä. Toisaalta sehän oli jo ehdottoman positiivista, että siihen istui kauniita nuoria naisia - yleensähän he ovat jääneet vaikka bussin käytävälle seisomaan ette tarvitsisi istua lähelle ali-ihmistä.

Televisiossa oli juuri puhumassa nuorehko ATM-henkinen mies, joka oli kirjoittanut oikein kirjankin ilman jäämisen problematiikasta. Tilasin kirjan juuri äsken, mutta on tietysti sanottava, että televisioesiintyminen jätti vähän kiusaantuneen olon. Kuusi seksuaalisuhdetta alle 30 vuoden aikana on tietysti muutenkin hurjan panomiehen (kirjan esittelysivulla mies jopa polttaa tupakkaa, eli on joko karskiuttaan mitä halutuin tupakkinurkan kingi tai sitten humanistisen tiedekunnan tiedostavinta kermaa, joille seksuaalielämä tuskin lienee vieras käsite, toisin kuin tieteellisempien... no niin, siis luonnontieteellisten tiedekuntien kavereille) odysseia, jollaisista me oikeasti alempitasoisemmat voimme vain haaveilla.