maanantai 29. joulukuuta 2008

Parit ja paaria (Mainio Seuramies II)

Olen viime aikoina harrastanut illanviettoja -- pari kertaa. Nyt olisi periaatteessa jälleen mahdollisuus sellaiseen uutena vuotena erään tuttavan luona, mutta ajattelin jättää väliin. Ei sillä, etteikö olisi mukava tavata tätäkin nimenomaista tuttavaa, mutta kun edellisen kerran olin saman tuttavan juhlissa, en pystynyt kommunikoimaan oikeastaan kenenkään kanssa. Syy on tietenkin paljolti minun, kun olen niin tyhmä ja juro, mutta tänään keksin viimeinkin, että suurin osa paikallaolleista olivat pareja, jotka joko keskustelivatkin pareittain tai, pariskuntien hajaannuttua illan mittaan, vakiintuneissa ryhmissä, joista kaikista olin täysin ulkopuolinen. Luulen, että keskiviikoksi avautunut tilaisuus olisi samanlainen, joten luulenpa että luvassa on kalsarikännit. Jos oikein sosiaaliseksi äityisin, voisin mennä ensimmäistä kertaa tänä vuonna juhlimaan Espoon 550-vuotispäiviä läheiselle kentälle, jossa joku ampuu ilotulitteita.

Joka tapauksessa tässä oikeastaan nähdään (vaikka perustankin käsitykseni nyt ennakkoluuloihin ja melkoisiin arvauksiin) vanhan pojan elämän huono puoli. Parit seurustelevat keskenään, ja me yön ritareina olemme lopultakin, kenenkään tietenkään sitä varsinaisesti tahtomatta, ulkopuolisia. Tietenkin erityiset teemaillat ovat eri asia - jos tarkoitus on katsoa vain elokuvia tai laulaa vain joululauluja, sopii sinkkukin mukaan, vaikka olisikin sitten minunlainen ilmapiirin myrkyttäjä ja kiusallisten hiljaisuuksien mestari.

En kyllä ole ihan varma, voisiko osa ajoittaisista keskusteluvaikeuksista tosiaan johtua parikäyttäytymisestä, vai liittyykö ongelma vain suuriin, yli kahden hengen joukkoihin. Tiettävästi olen kuitenkin isommissakin juhlissa - joissa oli muitakin kuin pareja - juttelemaan useammankin henkilön (myös naisen) kanssa.

Tässä päivän paskimmat mietteet ja välttävä yritys pitää tämäkin blogi hengissä. Viime aikoina on tuntunut joka tapauksessa melkein riittävän intoa kirjoittaa jotain ATM-henkistäkin. Ehkä se johtuu siitä, että onnistuin teinikaukoihastumaan taas. Tietenkään minulla ei ole kuin lähinnä olemattomat mahdollisuudet edes tutustua tähän henkilöön, mutta kaikkien muiden komplikaatioiden lisäksi luulen tietäväni, mitä tämä henkilö harrastaa. Ja kun tiedän sen, tiedän myös että jos tutustuisin tähän henkilöön, joutuisin kohtalon mustan kouran ohjaamana tutustuttamaan tämän henkilön erään toisen henkilön kanssa, joka on edellä mainitun harrasteen innokkaimpia harrastajia, ja siis käytännössä saattaisin yhteen kaksi ihmistä. Olisin tietysti hyvä ihminen, jos onnistuisin pariuttamaan edes muita, jos en itseäni, mutta sitä katkeruutta en pystyisi kantamaan ilmaisematta sitä erittäin näkyvästi, mikä tässä tapauksessa ei olisi kovin hyvä juttu sekään. Siispä pysyttelen passiivisena, kuten aina.

lauantai 22. marraskuuta 2008

One Hour Photo

Kyllä se nyt huonolta näyttää tämän blogin suhteen. Olen kyllä sitä mieltä, että bloggaaja saa määrätä kirjoitustahdin itse, mutta kun se tässä tapauksessa johtuu siitä, etten oikein osaa enää ammentaa aiheesta mitään. Paljolti kai siksi, että mielessä on paljon muutakin kuin alempitasoisuuteni, ja ehkä poikkeuksetta se kaikki muu on paljon mukavampaa ajateltavaa.

Sen verran sentään, että katsoin televisiosta One Hour Photon. En nyt tiedä, voiko koko elokuvaa kutsua hyväksi ATM-kuvaukseksi, mutta se kohta, jossa pikkupoika kertoo äidilleen säälivänsä Sytä, ja äiti kertoo pojalleen Syllä olevan varmasti paljon hyviä kavereita ja tyttöystävä samalla, kun katsojalle näytetään mitä Syn arki-illat ovat. Siinä kohdassa totesin: "Minähän se siinä 20 vuoden päästä!". Tai tarkemmin ajateltuna tulevaisuus on jo nyt tässä. Televisiota en kylläkään juurikaan katsele DVD- ja kiintolevykanavaa lukuunottamatta, en ainakaan päivittäin, mutta muuten istuskelen yksin. Luen kirjaa, syön, istun tietokoneella. Joskus repäisen ja käyn kaupassa. Sitähän Syn ei tarvinut erikseen tehdä.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Kissanhautajaiset

Jotenkaan tällaisen blogin pitäminen ei tunnu enää oikealta. Paluuta vanhaan ei taida enää olla; asiallista blogia pidän jo omalla nimellä ja ihmissuhdeitkut ovat muuttuneet irtovitsien heittelyksi Suomi24-foorumille oikean ATM-identiteetin murennuttua. Se ei kylläkään tarkoita sitä, että pitäisin itseäni aidosti hyvänä saaliina, päinvastoin, mutta huonouteni on hajonnut osiin ATM-sateenvarjon alta. Hidasälyisyys, lihavuus, rumuus, sosiaalinen kömpelöys ja muutamat muut asiat, joita en ole halukas ottamaan esille, näin muutamia jälleen kerran mainitakseni.

Tuo nyt siis vain sellaisena varoituksen sanana, ettei kannata liiaksi sitoutua tähän blogiin, sillä into saattaa lopahtaa odottamatta taas pidemmäksi aikaa. Tällä kertaa on kuitenkin jotain kirjailtavaakin.

Sain nimittäin automatisoidun kutsun eräisiin pikkujouluihin. Olen viimeisen vuoden (?) ajan koittanut pitää ohjenuoranani ottaa osaa kaikenlaisiin kissanristiäisiin, vaikka kuinka ahdistaisi ajatus etukäteen. Erinäisten tapahtumien lukumäärä on kyllä jäänyt melko vaatimattomaksi, mutta ylittänee silti reilusti niiden tapahtumien ja pippaloiden lukumäärän, joihin otin osaa koko opiskeluaikanani. Tässä "tapahtumilla" ja "pippaloilla" on kyllä melko laaja merkitys. Ehkä onkin totuudenmukaisempaa muotoilla, että olen vaihtelevalla menestyksellä pyrkinyt tarttumaan tilaisuuksiin sen sijaan, että vetäytyisin taustalle vanhojen tapojeni mukaisesti.

Ja nyt olisi tilaisuus pikkujouluihin, joihin ainakin sähköpostijakelun perusteella tehtyjen johtopäätösten perusteella on tulossa hyvin paljon ihmisiä, joista pikaisen silmäyksen menetelmällä estimoiden tyttöjen osuus on 80 %. Ohjelmassa muun muassa saunomista. Ei varmaankaan seka-sellaista, mutta en minä noista pikkujouluista oikein tiedä, kun en ole sellaisiin ala-asteen jälkeen ottanut osaa. Ehdin jo päättää, etten mene. Syitä löytyy:
  1. En usko tuntevani ennalta ketään (kyseessä on itseasiassa erään yhdistyksen, johon ihan vastikään liityin, nuoremmalle väelle suunnattu tapahtuma) kutsutuista, joten todennäköisesti, jos ylipäätään uskaltaisin saapua paikalle, jäisin nurkkaan ihmettelemään ja miettimään tykönäni seinäruusun latinankielistä nimitystä. Lopulta katoaisin vähin äänin.
  2. Tapahtuma on viettelevä juurikin oletetun sukupuolijakauman vuoksi, mutta lyhyen suhdeyritelmäni jälkeen en ole varma, haluanko (tällä erää) mitään sukupuoliseen kanssakäymiseen viittaavaa naisten (tai kenenkään muunkaan) kanssa, eikä pikkujouluissa varmaankaan kukaan ole mitkään kaverilliset aikeet mielessään liikkeellä muuten kuin siten, että muiden kuin lätkäjätkien ja remupellejen kanssa halutaan olla "ihan vaan kavereita, jooko?".
  3. Koska minulla kuitenkin on jo ennakkoon noussut epämääräisiä mielikuvia jonkun erityisen löytämisestä sieltä, olen jo hävittänyt kaikki mahdollisuudet muuhun kuin yksinäiseen ihmettelyyn nurkassa.
Tietysti toisaalta tässä olisi jälleen yksi tilaisuus edes yrittää olla niin kuin muut ihmiset, ja yrittää opetella ennakkoluulottomuutta ja muiden kanssa jutustelua. Enpä tiedä.

Niin jaa ja juu, villin sinkkuvillin villi villittelylauantaivillitys blaa blaa blaa, eli katselen Star Trekiä, pesen pyykkiä ja nyhjötän koneella.

maanantai 27. lokakuuta 2008

Mainio seuramies

Pidän uusien projektien aloittamisesta pelkästään jo siksi, että jälkeenpäin voin naureskella, kuinka en tätäkään kyennyt viemään loppuun. Toisaalta, ne voivat joskus tuottaa tuloksiakin. Näin ollen päätin, että ryhdyn määrätietoiseen työhön sen pyrkimyksen edistämiseksi, että minusta tulisi parempi seuralainen. Yksi polttavimmista ongelmistani kun tuntuu olevan se, että olen pirun tylsää seuraa - olen tuppisuu, en osaa puhua, aloittaa ja ylläpitää keskustelua. Lisäksi joku oli aloittanut Suomi24-keskustelupalstalla viestiketjun, jossa valitti sitä kuinka muut puhuvat hänen päälle. Minun päälleni eivät kaikki puhu, mutta jotkut kuitenkin tekevät niin, eli minulla ei ole tarpeeksi auktoriteettia, ja vetäytyvine elkeineni tietysti annan tarpeettomasti tilaa ennenaikaisesti.

Ongelmani koskee kahta keskustelumuotoa, small talkia ja järkevää, keskustelunomaista jutustelua. Muita juttelun muotoja en hallitse edes nimeksi, että voisi puhua ongelmasta.

Kootaan korjattavat, minusta riippuvat ongelmakohdat:

  1. En keksi puhuttavaa.
  2. Jos keksin puhuttavaa, en saa sitä sanotuksi, tai sanon vahingossa jotain muuta kuin oli tarkoitus tai tahaton äänensävy antaa kuulijan olettaa väärin.
Tässä kohdassa on rehellistä todeta, että on olemassa varmastikin myös minusta riippumattomia syitä, kuten jonkinlainen kemian puute. Tietysti tällaisessakin tapauksessa pitäisi pystyä puhumaan jotain, jos kohdat 1 ja 2 on hoidettu pois päiväjärjestyksestä, ja ongelmaksi jääkin se, ettei toinen ota itse vastuuta keskustelun kannattamisesta. Tämä tosin toimii toisinkin päin, enkä viitsi loukata kenenkään älykkyyttä teeskentelemällä, että minua erityisesti kiinnostaisi tulla kaikkien kanssa toimeen.

Toinen huomionarvoinen asia on, että kohdat 1 ja 2 saattavat olla jonkun syyn 3 ilmentymiä, eli eivät ole alkuunkaan edes totta. Tällaisia kolmansia syitä voisi esimerkiksi olla suorituspaineiden ottaminen keskustelutilanteesta tai etukäteishäpeä, joka kohinan tavoin sumentaa mielen H-hetkellä - onhan tunnettua, että jälkeenpäin on helppo kuvitella, mitä minun olisi pitänyt tai mitä olisin voinut tilanteessa A sanoa. Sivumennen sanoen tämä hieman haittaa työtänikin, jossa toimin eräänlaisessa asiantuntijan roolissa, mikä merkitsee sitä että minulta kysellään kaikenlaisia neuvoja. Viimeksi tänään panikoin, mutta onneksi kollega oli valpas.

Oletetaan kuitenkin, että 1 ja 2 ovat oikeita syitä. Syy 1 johtuu sivistymättömyydestäni ja tyhmyydestäni, ja syy 2 varmaankin harjoituksen puutteesta. Sivistymättömyys ja tyhmyys ovat hankalia paikattavia, mutta teen kyllä kovasti työtä sen eteen pyrkimällä lukemaan paljon. Luulen myös kirjoittamisen auttavan. Luulen myöskin aivojeni voivan fyysisesti huonosti - olen jo muutaman kuukauden pannut merkille nukkuvani erittäin huonosti. Herään melkein joka yö vähintään kerran tai pari, ja päivällä olen sitten väsynyt. Olen jostain lukenut sen vaikuttavan myös älylliseen suorituskykyyn. Tätä olen yrittänyt korjata liikunnalla ja unilääkkeillä (tai sellaisilla harmittomilla luontaistuotteilla, ei oikeilla lääkkeillä), mutta toistaiseksi ilman mainittavia tuloksia. Sivumennen sanoen epäilen lihavuutenikin olevan rampauttava tekijä. Korostan sanaa 'epäilen', sillä en ole kuitenkaan vakuuttunut fyysisen ja älyllisen hyvinvoinnin yhteydestä.

Syy 2 taasen on varmaankin harjoituksen puutetta. Harjoittelu on vaikeaa, kun ei keksi sanottavaa. Small talk on kuitenkin helpompaa; olen esimerkiksi töissä aloittanut keskusteluja kyselemällä. Taannoin onnistuin tekemään niin ihan ventovieraiden naisten (ei kuitenkaan nuorten, ikäisteni) kanssa. Ongelma on se, että syrjäydyn kuitenkin helposti keskustelusta joko siksi, etten keksi jatkokysyttävää tai -sanottavaa, tai sitten mukana on kolmansia osapuolia, jotka omivat keskustelun.

Josta tulikin mieleeni. En nyt tiedä, olenko pahansuopa ja kateellinen paska, mutta onko se tervettä, että jotkut ihmiset tosiasiassa kaappaavat keskustelun ja kääntävät keskustelun itseensä? Ei tietenkään silloin, jos niin tekee ihminen, jonka minä alunperinkin lietson keskusteluun kysymällä häneltä jotain hänestä, mutta kun on ollut keskustelutilaisuuksia (esimerkiksi kahvitaukoja) useamman kuin kahden hengen ryhmissä, ja usein eräs ikään kuin tunkee kolmantena osapuolena väliin, ja kääntää melkein poikkeuksetta keskustelun itseensä. En ole varma, onko se röyhkeää itsekeskeisyyttä ja huonoa sosiaalisuutta, vai annanko jonkinlaisen kateuden nyt sumentaa mieleni. Niin tai siis sumentaa mieltäni entuudestaankin. Sivumennen sama henkilö on myös se ainoa, jonka olen huomannut puhuvan päälleni viime aikoina.

Eksyin sivuraiteille. Olen siis harjoitellut jutustelua ja aloitteentekoa kyselemällä työtovereilta niitä ja näitä, vaikka tulenkin siinä luovuttaneeksi kapulan muille. Lisäksi yritän - enkä tiedä, onko tästäkään hyötyä ja liittyykö koko asiaan - tervehtiä reippaalla äänellä bussikuskeja ja kaupan kassoja. Kuvittelen sen jotenkin tukevan aloitteellisuutta vieraiden ihmisten kanssa. Vielä en kuitenkaan ole kyennyt aloittamaan itse keskustelua jonkun vieraan kanssa, vaan aloite on toistaiseksi tullut aina muilta (enkä ole aina suhtautunut kovin myönteisesti niihin, mikä taas rohkaisee minua olemaan aloittamatta mitään keskusteluja; taannoin halusin lukea työmatkallani, mutta muuan iäkkäämpi herra keskeytti minut kysäisemällä minun lukutottumuksistani, ja pian sainkin kuulla herran lapsuudesta sota-aikana. Olen tietysti täysin kuollut ja paha ihminen, kun kirjani olisi kiinnostanut enemmän).

Todettakoon vielä tällä erää tähän lopuksi, ettei minua sinänsä kiinnosta oppia miksikään automaatiksi, vaan on hyväksyttävä persoonani rajoitteet: en ole luonnostani kovin ekstrovertti puheautomaatti, jonka olisi luontevaa olla koko ajan äänessä. Lapsena olin kuulemma kuitenkin seurallinen poika, joten ei tämä nykytuppisuutuuneni ole välttämättä sitä ominta itseäni, vaikka kaikki nykytuttuni minua sellaiseksi varmaan luonnehtisikin.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Vakoilin todellisuutta

On sanottu, että ujous on lääke psykodraamoja vastaan. Aivan totta, mutta hullumpi vaihtoehto ei ole myöskään matkata Helsingistä kotiin joukkoliikennevälineellä reilusti puolen yön jälkeen viikonloppuna. Kyllähän minä tiedän, että joka suhteeseen kuuluu ylä- ja alamäet, mutta sivullisena annan välikohtauksille ehkä hieman enemmän painoa kuin niillä tosiasiassa ehkä on. Tunnetustihan pariskunnat pysyvät yhdessä jopa jatkuvasta väkivallasta huolimatta. Toinen kyyhkyläispariskunta ei riidellyt, mutta jopa minä kyllästyin toisen osapuolen yksisuuntaiseen valitukseen, jossa tunnuttiin toistelevan samoja asioita (tai ainakin sanakäänteitä) sellaisella "siis voi vittu voitsä vittu kuvitella!?"-äänensävyllä.

Illan toisena perimmäisenä totuutena huomioin jälleen kerran, että elokuvafestivaalivieraista miehet ovat heterogeenistä porukkaa sikäli, että he käyvät niissä kaveriporukoissa, kumppaneiden kera tai yksin. Naiset eivät käy yksin. Ehkä he pelkäävät, että joku säälittävä nahjus saattaisi tulla vaikka juttelemaan. En tietenkään olisi mennyt, mutta ihan virkistävää vaihteluahan se olisi ollut pyöritellä moista ajatusta mielessään.

torstai 23. lokakuuta 2008

Uusille aluille

Eilen vatsaani kouristeli ikävä tunne, että tekisi mieli ulkoistaa tunteminen ja kokeminen blogiin, ja pistin sitten sen kummemmin miettimättä blogin taas pystyyn. Sitten ajattelin tehneeni virheen - miksi blogata vanhalla nimimerkillä ellei juuri siksi, että sillä on valmiiksi maine ja lukijoita, joita oikean elämän identiteetilläni ja sen blogilla ei ole. Tai ainakaan sillä ei ole tarjota sellaisia aiheita, joka kirvoittaisi jonkinlaista kommunikaatiota ulkomaailman kanssa (siis: minulla ei ole maailmalle mitään sanottavaa, paitsi täyslaidallinen ATM-itkuja). Joka tapauksessa, ajattelin sitten jättää tämän blogin sikseen heti kättelyssä, koska olisi noloa alkaa pitämään tätä, mutta vahinko näemmä ehti jo tapahtua, ja blogille siunaantui seuraaja. Kaitpa se on sitten pakko. Ja myönnän, on minun vähän ikäväkin tätä.

Kuulumisia on tietenkin paljon. Voisinpa kehuskella hankkineeni aina välillä elämää firman pippaloissa sun muissa, ja onpa ohjelmaa täksikin viikonlopuksi, tosin melko yksinäisluonteista. Suurin uutinen kai on se, että kesälomani ensimmäisenä päivänä tapasin naisen, ja virittelimme vähän aikaa suhdetta. Ja sitten se loppui. Yksityiskohdat eivät tietenkään kellekään kuulu enkä niistä ole halukas vuodattamaan (olen edelleen sitä mieltä, että itsepaljastusta harrastelen kunhan siihen ei liity muut ihmiset, joiden yksityisyyttä suojelen kiivaasti).

Olin aina kuvitellut, että jos minulle tarjoutuu tilaisuus, ja joku nainen tuntuu nauttivan seurastani ollaan-vaan-kavereita -astetta pidemmälle, rakastuisin lopullisesti ja silmittömästi. Taisin kuitenkin oppia jotain itsestäni, kun näin ei käynytkään. En niinkään tasostani - kaitpa kyseessä oli jonkinlainen kvantti-ilmiö: joskus nainenkin voi retkahtaa ATM:ään. Ennemminkin totesin tottuneeni tähän rounquairen elämään niin, etten enää uskalla ottaa riskiä ja yrittää suhdetta, ellen retkahda tosissani. Kukaan ei tietenkään edelleenkään ota tosissaan ketään kokematonta, joka yrittää vannoa pitävänsä yksinelosta, mutta kun ei tässä nyt oikein mitään vikaakaan ole, mitä nyt välillä miettii, mistä oikein jää paitsi.

Tietysti tapaus herätti epäilyjä siitä, että olen joko
  1. tunnekuollut,
  2. homo tai
  3. äärimmäisen nirso.
Kakkosen (...) sulkisin pois, enkä oikein tuosta kolmosestakaan kuitenkaan tiedä. Tai sehän tietenkin tiedetään, ettei edes ATM voi käskien tuntea, eli kaikki ovat edes vähän nirsoja, joten ei se täysin poissuljettuakaan ole, että olisin ylinirso. Sitten jää tuo tunnekuollut. Jaa-a. Minun pitäisi rakastua, ennen kuin tietäisin. Muuten saan elää epävarmuudessa.

Nyt joka tapauksessa jatkuu iloinen ATM-elämä!