maanantai 13. huhtikuuta 2009

Äläkä saata meitä kiusaukseen

Lukiessani oman viiteryhmäni edustajien kirjoituksia nousee toisinaan mieleeni ajatus, että olisin jotenkin tavallistakin epäonnistuneempi. Heillä muilla vaikuttaisi jokseenkin poikkeuksetta olevan taustalla rankkaa koulukiusaamista, joka on yleensä kulminoitunut yläasteella päivittäiseen riepotukseen. Silti heillä ei mene ainakaan naisrintamalla, tai sitä lähellä olevilla rintamilla, ainakaan minua huonommin. Monilla jopa paremmin. Minulla siis vaikuttaisi olevan paremmat lähtökohdat kuin monilla muilla viiteryhmäläisilläni, mutta jossain menee vikaan.

Ei sillä, että olisin jotenkin säästynyt kiusaukselta minäkään, mutta se oli mittaluokaltaan melko pientä ja harmitonta. Ennemminkin olin melko lähellä sitä keskiluokkaa, jota kiusataan hyvin epäsäännöllisesti, ja joka saattaa jopa itse kiusata tilaisuuden tullen. En koe olevani kiusaaja, mutta häpeän myöntää, että olen joskus suorittanut pieniä eleitä osoitukseksi siitä, etten ollut nokkimisjärjestyksen pohjalla. Häpeän sitä oikeastaan melko rajattomasti, mutta toisaalta sen mainitseminen antaa asialle suuremman painon kuin sillä oikeastaan olikaan - enimmäkseen olin sivussa muiden nuorten sosiaalisista kuvioista niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuitenkin sitä ollaan tässä, ainakin näennäisesti kyvyttömänä luomaan toimivia tai "syviä" suhteita muihin ihmisiin ja etenkin naisiin - ja jos onnistunkin luomaan suhteen johonkuhun, en osaa pitää sitä yllä. Tavallisissa ihmissuhteissa vaivun jotenkin outoon passiiviseen tilaan, jossa en jostain syystä laita juuri tikkua ristiin suhteen ylläpitämiseksi. Näin ei käy kylläkään kaikkien kanssa, mutta aika harvassa ovat ne suhteet, jotka ovat pysyneet katkeamattomina vuosien aikana.

Intiimien suhteiden - sanotaan nyt romanssien - tapauksessa tilanne on toisenlainen. Tietysti yhden kerran jälkeen on vähän kyseenalaista yleistää, mutta jos kuitenkin suomme sen, voidaan sanoa että pakenen. Pakenen jo tapailuvaiheessa. Pelkään jotain ja lähden karkuun. En ole varma, mitä se on, mutta voin arvailla.

Ensimmäisenä tulee mieleen, että pelkään etten rakastu ja pysty vastaamaan toisen tunteisiin. Niinpä säästän molemmat tulevilta ongelmilta ja pettymyksiltä, ennen kuin kumpikaan (tai toinen) on ehtinyt antaa itsestään liikaa ollakseen loukkaantumatta syvästi. Tätä olen kai puinut useamminkin tässä blogissa - milloin pitää olla rakastunut tai ihastunut, voiko suhdeyritelmääkään olla ilman, että on jotain muutakin kuin periaatteessa mukavaa yhdessäoloa? Toisaalta, jos koko suhde kiusaa vaikka sitten ilman varsinaista syytäkään, onko se sillä tavalla mukavaa, että kannattaa yrittää?

Oikeastaan tuo onkin ainoa selitys, joka tulee mieleeni. Jostain syystä se ei kuitenkaan saa aikaan sellaista "kas, sitäkö se vain olikin, asia on siis pois päiväjärjestyksestä"-tunnetta, toisin sanoen se ei ole koko totuus. Ehkä yhdessä tapauksessani oli vain kyse siitä, että halusin kovasti rakastua kun kerrankin oli tilaisuus, mutta se ei vain onnistunut. Ehkä toinen ei sitten vain ollut kuitenkaan se tarpeeksi oikea. Saattaa tietysti olla, että olen oikeasti jotenkin vammautunut, josta syystä en myöskään ole kovin kyvykäs luomaan muunkaanlaisia suhteita. Ehkä se on jonkinlaista epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan, kuten nimimerkki Yksinäinen omalla kohdallaan arveli. Kenties myös epäluottamusta itseäni kohtaan - mistä muustakaan epäilyt omista kyvyistä vastata toisen tunteisiin kielisivät? Mutta koska minulla ei ole koulukiusaamistaustaa, en ymmärrä mistä epäluottamus olisi sikissyt. Ainakaan epäluottamus ei ole mitenkään tietoista, tai en ainakaan huomaa itse olevani jotenkin epäluuloinen kaikkia kohtaan.

Ei kommentteja: