tiistai 30. kesäkuuta 2009

Kosketuksissa maailmaan

Helteet ovat imeneet minusta kaiken voiman, joten en jaksa marmattaa, mutta Ilman Naista -sarjakuvan osa 122 kalskahtaa pohjaidealtaan erittäin tutulta. Ilmeisen tulkinnan lisäksi näen erityisesti keskimmäisen ruudun havainnollistavan irrallisuuden tunnetta ja etäisyyttä muihin, jota itse koen jatkuvasti. Välillä syntyy yhteys muuhun maailmaan, mutta informaationvaihto on niukkaa ("kiitti."), ja sitten se katkeaa. Huomioitavaa on lisäksi, että tummiin pukeutunut hahmo ei ole kosketuksissa edes itseensä, toisin kuin etualalla oleva kaveri - vuoroaan odotellessa hän on vetänyt kätensä paidan hihoihin. Emme toki näe ensimmäisenkään koskettavan itseään, mutta hän on selvästi kosketuksissa maailman kanssa.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Ettäs kehtaan

En varsinaisesti harrasta blogisurffailua enää, sillä suomalaisesta blogiskenestä on kasvanut tympäisevä leviatan, josta ei juurikaan järkevää luettavaa enää löydy kuin sattumalta. Jotenkaan ventovieraiden päiväkirjoista ei jaksa oikein innostua enää. En tälläkään kertaa löytänyt mitään, jota alkaisin seuraamaan, mutta osuipa silti karsastavaan silmääni jostain vakavasta lihassairaudesta kärsivän nuoren miehen blogi. Mies on vähän yli parikymppinen eläkeläinen, ja on ymmärtääkseni tuomittu elämään pyörätuolissa ja jonkinlaisessa hengityslaitteessa. Samaan aikaan minä kehtaankin vaikertaa sekunda-aivoistani, trikundapersoonastani ja luotaantyöntävästä ulkonäöstäni, vaikka niiden vammauttava vaikutus on käytännössä nolla verrattuna siihen, minkä kanssa muut joutuvat elämään. Oikeasti tässä pitäisi kiittää sallimusta siitä, että on lopultakin saanut ihan hyvät kortit - ei täyskättä, mutta eipä tässä ole myöskään mustaa Pekkaa kourassa. Periaatteessa ihan kaikki mahdollisuudet ovat avoinna ja tilaisuudet käytettävänä tyttöystävän löytämistä lukuunottamatta.

Huomenna jos herään, kiitän maailmaa helteistä huolimatta hienosta päivästä ja sen tuomista mahdollisuuksista. Nyt kuitenkin menen häpeämään.

torstai 25. kesäkuuta 2009

From a View to a Nil

Olo on vähän likainen - pääsin tilanteeseen, jossa pystyin katselemaan salaista kiinnostuksenkohdettani, tai hänen sivuprofiiliaan. En kuullut hänen ääntään hälinän läpi, mutta sain seurata hänen huulten liikkeiden mukana hulmuavia hiuksia hänen jutellessa kaverilleen, ja sain katsella hänen pieniä eleitään - miten hän kosketteli välillä nenänpieltään pikkusormellaan. Harmi, että minulla oli kerrankin työkaverin kanssa mielenkiintoinen keskustelu, ja se vaati oikeutetusti osan huomiostani. Toisekseen joku halvatun gigolo änkesi istumaan kuin tahallaan peittäen SK:n niin, että näin hänestä ainoastaan kädet, joissa ei muuten näkynyt sormuksiakaan missään - eli hän ei ole vielä kihloissa tai naimisissa poika- tai tyttöystävänsä kanssa.

Likaisen lisäksi olo on vähän tyhmä. On selvää, että olen kiinnostunut ainoastaan ulkokuoresta ja sen luomaan illuusioon SK:n persoonasta, eikä minulla ole keinoja tutustua häneen edes kaverina, ellei sitten kerrankin osu kohdalle se lottovoitto, joka on jo melkein kaikkien muiden ihmisten kohdalle osunut. Ja vaikka se osuisikin kohdalle, niin illuusiot karisevat, sain häneltä välittömän hylkytuomion pilkkanauruineen tai en.

P.S. Ai niin, pitäisikö tähän keksiä vielä jotain positiivistakin... Hieman on edistys kaikilla sektoreilla ollut hiljaista. Itsensä rakentaminen on tietenkin hidasta touhua, eikä siitä aina riitä blogimerkinnäksi asti kirjoitettavaa, pelkään.

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Mittumaari

Muuttuakseni normaaliksi yhteisön jäseneksi ja poikaystäväkelpoiseksi materiaaliksi päättelin, että minun on ihan ensin opeteltava menemään ihmisten luo. Siis käymään erilaisissa tapahtumissa, tilaisuuksissa tai edes baareissa ja juhliksi naamioiduissa ryyppäämistekosyissä. Niin tein tänään, oikein juhannuksen kunniaksi. Taisi ollakin ensimmäinen juhannus koskaan kun lähden johonkin.

Pidän voittona siis sitä, että ylipäätään sain kammettua itseni ulos. Olin varautunut siihen, että juon vain pari olutta ja siinä se. Itse asiassa niin kävikin, olenhan jo nyt kotona. En saanut varata koko isoa pöytää itselleni, joten seuraani lyöttäytyi suomalais-venäläinen seurue. He olivat minua seurallisempia, ja yllyin itsekin naureskelemaan hieman sarkastisin sanakääntein suomalaiselle kesälle (en ihan totta muista yhtään aikuisiän juhannusta, että olisi ollut lämmintä ja poutaista. Se tosin voi johtua siitä, ettei juhannuksissani ole ollut mitään muistamista).

Jossain vaiheessa yksi seurueen suomalaisista miehistä esitti seuraavaa:

- että olen liian totinen (ulkonäöltäni, näin ymmärsin) ja minun pitäisi rentoutua,
- että työskentelen luultavasti tietokonealalla (erittäin hyvä arvaus, vaikkakin hieman sivuun meni) ja
- että puhun kirjakieltä.

Kielenkäytöstäni voi kai olla useampaa mieltä. Henkilökohtaisesti pidän siitä, vaikkakin puhun liian vähän (yksi seurueen venäläisnaisista hieman motkotti jossain vaiheessa, kun tajusi läsnäoloni, etten sanaakaan sano). Mutta onko se kuitenkin jotain, mistä pitäisi opetella pois? Pitäisikö opetella jotain maantieteellistä murretta, vai paikallista slangimongerrusta vai kenties jotain räppipuhetta?

Arvaus työnkuvastani mietityttää. Kyseinen herra ei ollut lyhyen ajan sisällä ensimmäinen, joka arveli minun työskentelevän IT-alalla. Onkohan se kauhean negatiivinen piirre naisten mielestä? Luultavasti, mutta sille en osaa tehdä mitään, enkä ole varma, pitäisikö. Ehkä pitäisi jossain vaiheessa kiinnittää vielä enemmän huomiota ulkonäkööni, mutten tiedä mitä voin sille tehdä, paitsi siirtää massa läskistä lihaksiin. Sekään ei ehkä auta arvauksiin ammatistani. Ja toisaalta, parempi joka tapauksessa että veikkaavat IT-alaa kuin todellista ammattiani. Sen epäseksikkäämmäksi ja tylsemmäksi ei mene.

Totisuus kuitenkin huolettaa. Toisin kuin yllämainitut seikat, tämä aivan varmasti vaikuttaa siihen, miten naiset suhtautuvat minuun. Viestin olemuksellani ja ilmeilläni luultavasti täyttä tylsyyttä ja täydellistä huumorintajuttomuuttani. Olen aina täälläkin kirjoittanut, etten osaa hymyillä, ja tämä vahvistaa sen. Olin nimittäin kuitenkin mielestäni hyvällä tuulella, ja seuralaisteni jutut hymyilyttivät minua. Ilmeisesti ei siltä kuitenkaan näyttänyt. Olisiko plastiikkakirurgian paikka, vai mikä avuksi taikka neuvoksi?

P.S. Tosiaan, paikalla oli lähinnä ikäluokaltaan minua vanhempia naisia, sekä äitejä. Oli siellä muutama yksin tai naiskavereidensa kanssa liikkeellä ollut nainenkin. Heistä voisi jopa olettaa, että he ehkä olivat sinkkuja - kuvittelen, että jääkiekkoilevat kuumakallet haluavat naistensa kanssa ryypiskelemään, samallahan voisi todistaa rakkauden hakkaamalla jonkun nörtin... Äh, siis siellä oli muutama nainen, sinkkuja mahdollisesti. En kuitenkaan uskaltanut mennä puhumaan, ja olivat vielä sen verran kauniitakin, etteivät kuitenkaan minunlaisistani perusta. Mutta tavoite ei tosiaan ollutkaan olla ekstrovertti, vaan ylipäätään käydä jossain.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Vastaan, mutta kukaan ei tule vastaan

Edelliseen merkintään tulleessa kommentissa muistutettiin, että minun pitäisi vastailla tyttöjen treffi-ilmoituksiin. Asia on tullut puheeksi oikeastaan vain erääseen merkintään kirjailemassani kommentissa, mutta minä olen, uskokaa tai älkää, vastaillut tyttöjen ilmoituksiin! Tai ainakin yhteen ilmoitukseen. Treffipaikkojen tytöillä on rima jossain aivan muualla kuin minun tasolla, joten käytännössä sellaisia ilmoituksia, joihin minun kannattaa edes harkita vastaavani, on hyvin vähän. Yksi kuitenkin löytyi taannoin. Pidin huolen, ettei vastaukseni ollut liian pitkä, mutta että tulin sanoneeksi siinä jotain ja olleeni asiallinen mutta hauska. Pituudeltaan se oli ehkä minun kirjoittaman blogimerkinnän pituinen, ja siinä oli huomattavan paljon positiivisempi (mutta kuitenkin aavistuksen itseironinen) pohjavire kuin mihin tässä blogissa saa ikinä tottua.

Odotin monta päivää, mutta hän ei sen vertaa vaivautunut että olisi lyhyesti vastannut "Kiitos vastauksestasi, mutta et ole sitä mitä etsin". No, pitihän arvata että niin käy, kun yrittää mukavanoloista, omanikäistä, aavistuksen nörtähtävää ja omiin silmiin kaunista naista itseäni 20 vuotta vanhemman, siilitukkaisen ja ketjussa polttavan örisevän sekakäyttäjän sijasta. Viikon odottelun jälkeen piilotin profiilini, kun moni tämän blogin lukija tuntui löytävän sen niin helposti, ja ajattelin varmuuden vuoksi hävetä. Voisi sen tietysti kai uudestaan tuoda esiin, ymmärtääkseni sille ei ole tapahtunut mitään, se ei vain näy missään.

Ymmärrän kyllä Internetin olevan monilta ominaisuuksiltaan ylivoimainen seuranlöytämisareena - kavereita on löytynyt ja se yksi ainoa seurustelusuhteenikin - mutta jotenkin ehkä kuvittelen, että olisi mukavampaa löytää tyttöystävä netin ulkopuolelta maailmasta, jossa reagointi sanoihin olisi välitöntä, eikä tarvitsisi viikkokaupalla odotella, josko arvon neiti laskeutuisi tasolleni ja alentuisi lausumaan edes että ei. Tietysti välitön palaute on tähänkin asti ollut yksi niistä syistä, miksi kynnykseni toimia on korkea.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Nolauksen kutsu

Nähtävästi joka kerta, kun päätän, etten enää päivitä tätä blogin irvikuvaa, saan jotain aihetta tai jonkun aiheen luomaa intoa päivittää. Nyt on käynyt niin, että minut on taas kutsuttu jonnekin. Muuan naisihminen kutsui minut ja koko joukon muita juhlistamaan erästä tapahtumaa tässä lähiaikoina. Se tarkoittaa joukkokokoontumista jollain terassilla juomisen merkeissä. Säästääkseni meidät kaikki kommenttien kirjoittamisen ja lukemisen vaivalta sanottakoon, että vaikka piehtaroin näön vuoksi ehkän, ein ja ehdottoman ein välillä, olen päättänyt meneväni (aikovani mennä). Mutta vängätään nyt ensin vastaan.

1. Kutsuja on puolituttu. Ei, vaan oikeastaan neljäsosatuttu. Suurin osa kutsutuista on minulle käytännössä vieraita. Kuten kaikki tiedämme, minä ja joukko vieraita on harvinaisen havainnollinen esimerkki kemioiden puutteesta, aineiden keskinäisestä reagoimattomuudesta. Luultavasti häviäisin paikalta taas kerran lyötynä miehenä, ei minusta taaskaan ollut olemaan ihminen toisille ihmisille.

2. Koska kutsuja on neljäsosatuttu... Ei, vaan oikeastaan kahdeksasosatuttu, ei hän luultavasti ole tarkoittanut kutsua minua oikeasti, vaan näön vuoksi sen takia, että on joskus kuullut nimeni mainittavan, ja ehkä koska tunnen joitakin hänen tuntemiaan ihmisiä. Olen siis ei-toivottu vieras.

3. Koska kutsuja on tarkemmin ajateltuna kuudestoistaosatuttu ja muut kolmaskymmenestoinenosatuttuja, pilaan muiden iltapäivän olemalla paikalla. Mitä minä siellä muka teen?

Mutta en minä tiedä. Minut nyt kuitenkin on kaikesta huolimatta kutsuttu, ja muistan olleeni puhekontaktissakin kyseisen henkilön kanssa silloin tällöin. Hän on muodostamani käsitykseni mukaan ihan mukava ihminen. Olen myös selvästi puheväleissä muutaman muun kutsutun kanssa, joten ehkä tilaisuus ei ole niin kiusallinen. Niin ja taannoin useasti mainittu salainen kiinnostuksenkohde on kutsuttu myös. Äh.

Kävin taannoin muuten baarissa. Ihan rohkeasti, yksin, viikonloppuiltana. En voi kuitenkaan tietää, millaisiin urotekoihin olisin pystynyt, ellei joku miespuolinen kapakoiden vakioasiakas olisi ängennyt seuraani alle 5 minuuttia sen jälkeen, kun saavuin baariin ja pysynyt siinä koko pirun illan käyden välillä vikittelemässä itseään 20 vuotta nuorempia naisia tuloksetta. Harmiton ja ihan hauska jeppehän se tietysti oli, mutta käytännössä koko ilta tuhlautui siihen. Kun pääsin siitä viimein eroon, oli jo melko myöhä, ikäiseni ihmiset olivat kai vaihtaneet jo Helsinkiin tai lähteneet muuten vain uusien partnereidensa kanssa tiehensä. Joku keski-ikäinen nainen, hänkin vähän sen oloinen että viinan kanssa on tehty jo pidempään tuttavuutta, kävi kuitenkin houkuttelemassa minua vielä toiseen baariin. Hänkin tosin mainitsi olevansa miehensä kanssa liikkeellä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Hävennen suotta ennen uutta vuotta

Sain mätäneviin käsiini tieteellissävytteisen tekstin häpeästä. Ongelmistoni pelkistäminen häpeäksi ja sen johdannaisiksi tuskin tekee oikeutta millekään, mutta häpeä kyllä ihan selvästi on osa sitä. Häpeä omasta kehosta tulee ihan ensimmäisenä mieleen. Pidän loppujen lopuksi itsestäni kokonaisuutena sen verran, etten vaihtaisi itseäni johonkuhun toiseen, mutta ruumiini ei kyllä ole kovin monen puupennin väärti. Ehkä jos joskus pääsen visuaalisesta lihavuudesta eroon ja hankittua edes jotain lihaksilta näyttävää, niin asia voi helpottaa, mutta tuskin parantua koskaan. Naama on mitä on, enkä totisesti tiedä miten yhdistäisin sovinnaiset (lue: töihin ja "rivitaloa Espoosta" havittelevaan elämäntyyliin tarvittavat) ja silti sellaiset hiukset, jotka eivät peilistä katsottuna nolota niin kovasti, ja joista ensimmäinen mieleen tuleva sana on homo, sanan yläasteelle jääneessä merkityksessä.

Mutta vähät ulkonäköseikoista. Pahempaa on pidättäytyvyyteni. Itse asiassa kyse on (ainakin merkittäviltä osin) häpeänestojärjestelmästä, joka estää minua tekemästä mitään tavallisuudestani (sijapääte on harkittu) poikkeavaa. En nyt tarkoita pelkkää naisten lähestymistä, vaan monia muihin ihmisiin ja huomatuksi tulemiseen liittyviä asioita - riskinottamista, siis elämistä. Olisi ehkä hyvä pitää mielessä, että ihmiset vaikuttaisivat saattavansa itsensä hyvinkin usein tilaan, jota minä häpeäisin itsessäni, vaikka muiden tekemänä pahimmillanikin saattaisin pitää toiselle sattuneena harmillisena mutta täysin harmittomana tapauksena, eli tuntisin myötätuntoa. Häpeän harmittomia asioita itsessäni, ja sen lisäksi häpeän vielä varmuuden vuoksi asioita, joista en ole varma, häpeäisinkö vai en. Jos olen tänään sanonut jotain tyhmää työkaverille (olen), niin se palaa kummittelemaan. Itse asiassa olen alkanut jopa ikään kuin kouristelemaan jonkun typerän asian palautuessa mieleeni, ja se hieman huolettaa jo. Ikään kuin olisin itse kehittänyt itselleni jonkinlaisen fyysisen reaktion asioihin, joihin ei oikeastaan tarvitsisi reagoida millään tasolla.

Mutta tämä nyt on taas vähän tällaista asioiden ja käsitteiden pyörittelyä, jollaista olen harrastanut jo vuosia ihan tarpeeksi. Toimintaa en ole harrastanut. Katsoin muuten sen neitsytkouludokumentin. Olen nähnyt sen aiemminkin. Ei se nyt edelleenkään pannut oikein kuinkaan, vaikka mikäpä minä olen pannujen puolesta mitään sanomaan. Jotenkin ajatus seksikoulusta jossain Amsterdamissa tuntuu olevan niin todellisuudesta irrallaan - ei sellaista ole kuin kaiken maailman kohudokumenteissa. Mitä informaatiota se meille muille kertoi? Että on olemassa 26-vuotiaita kokemattomia miehiä? Olipa uutinen. Olen jo joitakin päiviä tiennyt, että on jopa 27-vuotiaita melko kokemattomia miehiä. Ihan en kai voi sitä kokemattomimman viittaa itselleni omia - perintöprinssisijoja tyydyn vaan tavoittelemaan.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Unen ja todellisuuden raja hämärtyy

Olen vähän kriisissä tämän blogin kanssa - taas. Blogin teeman pitäisi olla poikaystäväkelpoiseksi ihmiseksi pyrkiminen, ja asian painotus pitäisi olla jotenkin positiivinen. Olen kuitenkin rajannut "normaalin elämäni" pois tästä. Vaikka pidänkin monia lukijoista vähintäänkin nettitovereina, houkuttelee aihepiiri puoleensa myös epäilyttävämpää sakkia, jolle en mielelläni kertoisi kaikkea kerrottavissa olevaa. Kaikki hyvä elämässäni kuitenkin on sellaista, joka ei liity tämän blogin teeman piiriin oikein mitenkään, joten joudun antamaan jonkin verran vinoutuneen kuvan siitä, mitä tämänkin nimimerkin takana lymyilevän ihmisen elämä oikeastaan on. Mutta sitähän se bloggaaminen ja kaikki muukin on. Annetaan vaikutelmia, joista toisten mieleen nousee muita vaikutelmia.

Olisipa jotain toivoa antavaa kerrottavaa edes. Tänä viikonloppuna minulla oli hieman aihetta juhlaan, ja mietinkin eilen illalla, lähtisinkö ulos muutamalle oluelle. Kävin oikein suihkussa ja viiltelin parran irti. Paidatkin olivat puhtaita, mutta vielä kuivumassa ja ennen kaikkea silittämättömiä. Hain sitten pizzan, ja katsoin tieteissarjoja.

Näin untakin. Voisin selittää siitä pitkät pätkät, mutta käyttäydyin siinä itselleni tyypillisellä tavalla. Tapasin siinä yhden ala-asteaikaisen kaverin, ja lähdimme jonnekin. Sitten seuraamme liittyi kaksi nuorta naista, ja minä ilmoitin siinä vaiheessa palaavani töiden ääreen. Jätin heidät katkerana siitä, että aina muilla on hauskaa. Myöhemmin toinen tytöistä, jonka nimen luulin olevan Vikla, mutta joka esittäytyi joksikin toiseksi, palasi luokseni, antoi minulle muovipussin, jossa oli nimeni, kondomipaketin ja liput SETA-järjestön bileisiin, jotka pidettäisiin lentokoneessa lennolla, jonka lähtöaika oli 19.58 ja laskeutumisaika 19.59. Nämä tavarat antaessaan hän sanoi, että "et tainnut odottaa tällaista". Sitten uni päättyi.

Muuten omituisesta unesta löydän kyllä kohdan, jolla on vankka todellisuuspohja. Jätin seurueen, kun he olivat (ilmeisesti) menossa pitämään hauskaa. Minulla oli "töitä". Voisin kuvitella käyttäytyväni juuri näin elävässä elämässäkin. Ensin kiellän itseltäni sen hauskan, mistä toiset nauttivat, ja sitten olen katkera siitä. Kyseessä on nähdäkseni jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, etten osaa rentoutua ja pitää hauskaa muiden seurassa. Ehkä se johtuu juuri siitä, mistä edellisessä merkinnässä marisin. Turhan monta kertaa olen ollut sivustaseuraajana muiden hauskanpidossa ja tuntenut oloni ilonpilaajaksi, kun en ole osannut mennä mukaan. Siitä on sitten kehittynyt tapa, etten kovin herkästi mene mukaan mihinkään "hauskaan", etenkin jos asiaan kuuluu vieraat ihmiset. Asiaa ei helpota se, etten minä osaa kovin hyvin ottaa kontaktia näihin vieraisiin, joten jos olen kuitenkin ajautunut tällaiseen tilaisuuteen, niin yksin jään kyllä. Eivät muutkaan kovin hanakasti kontaktia ota, mikä voi ehkä johtua ulkoisista piirteistäni.