maanantai 30. maaliskuuta 2009

Iltahartaus

Tänään lähtiessäni illalla vielä kaupassa käyntiin, haukuin peilin taas pystyyn: "hyi vittu sä oot ruma". Tällä ei ollut mitään sen kummempaa tarkoitusta lietsoa itseäni mihinkään olotilaan, mutta se oli ilmeisesti jatkoa kuitenkin sille, että näin tänään yhden valokuvan, jossa olen mukana. Ketjureaktio oli hidas, mutta ensimmäisen peilin jälkeen se nopeutui. Tarkoitus oli käydä vaatekaupassa katsomassa, ostaisinko yhden paidan lisää, ja sielläkin oli peili. Näin itseni, ja sitten se iski. Fyysinen ahdistusreaktio. Lähdin pois kaupasta, ja kävinkin ruokakaupasta hakemassa mässyä. Totesin jälleen, että syön sekä ahdistukseen että stressiin. Kombinaatio on huono. Nyt tyhjennetyn karkkipussin ja limsan jälkeen odottelen, että mahassa tuntuu, ja että saan illan päätteeksi, tai mahdollisesti keskellä yötä linnoittautua vessaan.

Näin käy heti, kun ryhdyn taas aktiivisemmaksi ATM-aktivistiksi. Vuosi sitten oloni oli erittäin hyvä, nautin elämästä vaikkakin naisettomana, laihduin kymmenisen kiloa ja jaksoin. Nyt kun olen harrastanut tätä, alamäki on alkanut. Näin ollen päätin, että kiellän itseltäni ATM-bloggauksen (vakavasti otettavaa bloggausta tietenkin jatkan, mutta se ei onneksi kiinnosta ketään) ja ihmissuhdeasioihin keskittyvien blogien ja foorumien lukemisen. Seuraan toki tänne tulevia kommentteja vielä ja seuraan sähköpostiani, mutta muilta osin palataan asiaan sanotaanko nyt esimerkiksi kuukauden* päästä.

(* tai ehkä aikaisemmin. Katsotaan nyt, mitä tapahtuu).

Päivän epistola

Näin tänään bussissa salaisen ihastukseni. En tosin tiedä, voiko puhua oikein ihastuksestakaan - en tunne häntä sinänsä, mutta näen hänet vain ohimennen usein. Hän tuskin tietää minun olemassaolosta saati sitten mitään muutakaan minusta, joten oikeampaa lienisi sanoa: näin salaisen kiinnostuksen kohteeni. Hän istui melko lähelle minua, ei kylläkään viereeni, ja kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi itkenyt. Kasvoilta sitä ei voinut nähdä - hänellä vaikuttaisi olevan luonnostaan hieman surumieliset kasvot, tai ehkä se johtuu vain minun olemassaolostani - enkä havainnut kyyneliäkään. En uskaltanut katsoa kunnolla, mutta hän näytti pyyhkivän sormilla kasvojaan, ja se hiljainen niiskutus ei ollut sävyltään nuhainen.

Saatoin toki vain kuvitella kaiken. Tämä johdatti ajatukseni joka tapauksessa siihen, miten näin seniori-ikäisenä on enää miespuolisen neutrin mahdollista löytää tyttöystävä. Sinkkuja ei enää ole, joten pitää kääntää katseensa eronneisiin (miten toisaalta voi kääntää katseensa jostain, jota ei ole edes olemassa? Tässä iässä nainen voi olla enää vain varattu tai eronnut. Tai leski, mutta en tunne kyllä yhtään). Nyt on kaksi mahdollisuutta: joko mies tuntee vapautuneen naisen, tai sitten hän ei tunne. Jos hän ei tunne, niin hyvä: ei tarvitse kuin kohdata nainen ja panna sukat pyörimään - rakkaus kipinöi, uusi suhde syntyy. Vaihtoehtoisesti voi myös tutustua. Aika tutustumisesta rakastumiseen ei vain saisi olla kovin pitkä, sillä koko ajan on vaara, että tyttö kohtaa jonkun, jonka kanssa tämä aika on lyhyempi.

Jos taas tuntee tytön etukäteen, on tilanne vähän mutkikkaampi. Jos ei ole ennen vapautumista ollut kiinnostunut siinä mielessä tästä tytöstä, voi tarpeeksi tasokas mies selvitä tilanteesta. Me rumat ja mitäänsanomattomat olmit taas joudumme pahaan tilanteeseen. Tai turha minun on yleistää, puhun itsestäni (niin kuin muuten ATM-diskurssissa aina, vaikka oltaisiin puhuvinaan yleisellä tasolla): haaveilen siitä, että tutustuisin johdannossa mainitsemaani tyttöön, ja salainen kiinnostukseni saattaisi muuttua salaiseksi ihastukseksi. Tai jopa: saattaisin myöntää hänelle ihastukseni, jonka jälkeen hän sanoisi: "hei, sinä olet tosi kiva mies, ja mä oon varma, että sulle on jossain joku kiva tyttö, mutta se en ole minä, koska minulla on jo poikaystävä tai minä olen niin solmussa itseni kanssa etten ole valmis suhteeseen tai muuten vaan". Tukahduttaisin tunteeni, ja voisimme olla kavereita.Entä jos sitten olisin hänen kaveri, ja hän tulisi minulle itkien jonain harmaana päivänä kertomaan, että hänelle tuli ero poikaystävänsä kanssa? Jos tunteeni eivät olisi kuolleet (tai koska olen tunnekuollut, niin pitäisi kai puhua elävistä kuolleista tunteista), voisin nähdä tilaisuuteni tulleen. Ongelmat ovat seuraavat:
  1. Jos minä ihastun siinä vaiheessa, tai "liian pian" (eli koska olen vain jonkinlainen kaveriolento, niin eroa seuraavan sadan vuoden aikana), niin olen kuvottava ja inhottava sika, joka halusikin koko ajan vain sitä yhtä ja kaveruus oli valetta ja petosta alusta asti, ja nyt siitä tulee loppu.
  2. Jos tyttö ihastuu siinä vaiheessa, niin riippumatta omista tunnekuvitelmistani joudun perääntymään. Jos olen kerran saanut ollaan vaan kavereita -tuomion, se on itseasiassa pysyvä tuomio, jonka jälkeen en voisi enää luottaa siihen, etten eron jälkeen olisikin vain jonkinlainen korvike, varamies joka kantaa kriisin yli, ja että sen jälkeen kun myrsky on hellittänyt, huomaammekin olevamme suhteessa, jossa minä en pystykään täyttämään minulle asetettua roolia. Lopputuloksena on sotku, jonka jälkeen emme halua edes tuntea toisiamme.
Nyt kuitenkin etukäteen tunteminen on ainoa vaihtoehto, sillä tutustuminen vaatii sen verran pitkän ajan, ettei tarvitse olla kummoinenkaan mies, että saa ne sukat pyörimään paljon nopeampaa, mitä tutustuminen vaatii. Ei ole siis toivoa.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Villi sinkkuviikonloppu

Jaaha. Tunnin normaalia lyhyempi viikonloppu alkaa sitten olemaan ohitse. Ei ole taas vaikea arvata, miten sujui. Ihmiskontaktini rajoittuvat baarin tyttöön (siis myyjään), jolta tilasin kaljaa ja joka jostain kumman syystä muisti, ettei minulla ole S-etukorttia. Toinen ja kolmas kontaktini olivat kaksi videovuokraamon ultrasöpöä tyttöä, joille puhumista häpesin heti. Ei siksi, että sanottavani rajoittui pakollisiin vuokraus- ja karkinostorepliikkeihin ("Hei", "Otetaas nää", "Täs" ja "kiitti"), vaan että ääneni oli taas kuin minkäkin munattoman ATM-nahjuksen pihinää miehekkään ja kantavan mörinän sijaan.

Eikun kävinhän minä kioskillakin. Sielläkin oli nainen kassalla. "Ottaisin nää", "täs, ja pankilla", "kiitos", "moi". Ja nyt kun tarkemmin ajattelin, taisin käydä perjantaina kaupassakin. Sanoin samaa kuin kioskin kassallekin ensimmäistä repliikkiä lukuunottamatta.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Le fablöö destii damölii pulöön

Katsoin sen sitten. Yritän nyt laatia pienen analyysin siitä, kun kerta haluttiin lukea ajatuksistani kyseisen elokuvan suhteen. Jos kiinnostaa vielä katsoa se ilman ennakkotietoja (tai arvauksia) elokuvan sisällöstä, kannattaa lopettaa lukeminen.

Ensinnäkin elokuvan päällimmäinen sanoma vaikutti olevan se kliseinen elämän pienistä asioista nauttiminen. Minua oikeasti oksettaa jopa kirjoittaa tuo neljän sanan ketju, vaikka olen sinänsä samaa mieltä siitä sanomasta. Elämä on aika kurjaa, jos perustyytyväisyyteen vaadittaisiin mullistuksia ja elämää suurempia elämyksiä, kuten romanttista rakkautta, jota ilman sankarinnakin pärjäsi - hän vaikutti keskittyvän rakastamaan maailmaa ja muita (paitsi alempitasoisia miehiä, eli yksin asuvaa naapurin kauppiasta, jolle ei hädän hetkellä ole ketään muutakaan kelle soittaa kuin äidilleen. No, oli se kauppias vähän ilkeäkin, mutta se lienee vain vertaus ATM:n estyneisyydestä ja sosiaalisesta kömpelöydestä, joka luetaan heti ylimieliseksi asenteeksi. Oleellista on se, että kaikki nauraa sille, inhoaa ja vihaa sitä ja ylempitasoiset jopa harjoittelevat keskenään haukkumaan sitä monin eri nimityksin).

Amélie oli kuitenkin aika ajoin onneton. Ensinnäkin hän keskittyi parantamaan muiden elämää. Ilmeisesti hän uskoi, että hänelle riittää että muut elävät hänen puolestaan. Parannusyritykset olivat kuitenkin turhaa. Esimerkiksi sen kapakan miehen ja huumekauppiaan suhde kaatui kuitenkin, sillä se ei alunperinkään perustunut millekään muulle kuin valheelle. Ja valheelle perustui moni muukin asia - silloin kun Amélie ei auttanut muita, hän kehitti kaikenlaisia omituisia selityksiä asioille kuten ne valokuvauskonekorjaajan testikuvat, joka oli olevinaan jonkinlaista kuolleen miehen kommunikointia elävien maailman kanssa. Jotain kuitenkin puuttuu. Iltaisin hän kuvittelee itkien katsovansa itsestään kertovia dokumenttejä, jotka maalailevat hänestä kuvaa jonkinlaisena marttyyrisankarina. Jotenkin tämä toi mieleen bloggaamisen.

Lopullinen ratkaisu oli sitten... niin, mitäs se nyt oli. Avata ovi (sydän) vieraalle ja päästää hänet sisään (elämään)? En oikein tiedä. Kuvaavaa muuten on, että naisille ne sulhot tulevat tosiaan sinne oven taakse koputtelemaan, ja että kuten elokuvan alussa näytetään, naiset voivat tuosta noin vain "kokeilla" suhteita vaikka olisivat miten solmussa itsensä kanssa. Ei vaan onnistu AT-miehillä sellainen.

Myönnän, että pidin kyllä elokuvasta. Se jätti kaikesta huolimatta melko positiivisen fiiliksen moneksi (ainakin pariksi) tunniksi. Siinä oli jotain samalla tavalla innostavaa kuin vaikkapa American Beautyssä. Ehkä olen sitten homo, sillä tosimiehen ei kai saisi pitää kilteistä elämänfilosofisista elokuvista, vaan ainoastaan Fight Clubin tappelemisesta (pidän kyllä Fight Clubista, mutta en pidä sitä mitenkään "inspiroivana" elokuvana enkä jaksa idolisoida Tyler Durdenia). Amélie oli joka tapauksessa ihan hauska ja innostava, ja teknisessä mielessä kauniskin.

Taidan jättää tämän analyysin puolitiehen. Olen varma, että kommentoijilla on jotain sanottavaa tästä elokuvasta, jotka täydentävät itselleni heränneitä ajatuksia, joita en tässä osannut kirjata ylös. Nytkin saan jo valmiiksi hävetä tyhmiä käsityksiäni ja kyvyttömyyttäni ymmärtää elokuvien syvempiä tasoja.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Istu ja pala

Olin tänään paikassa (vapaapäivä!), jossa istuin ja luin paikoillani useita tunteja. Valitsin tietentahtoen paikan, joka on syrjässä kaikesta, mutta josta näen paljon. Muissakin pöydissä istui ihmisiä, mutta tilaa oli joka tapauksessa. Sitten paikalle saapuu kaunis, nuori tyttö. Harjoittelen hetken ihmisiin päin katsomista, ja jään sitten naureskelemaan hiljaa mielessäni, että pääsenpäs taas kerskumaan, kuinka taas joku valitsi epäilemättä tarkkaan harkiten paikan mahdollisimman kaukaa minusta. Ja sitten tämä tulee istumaan ihan viereeni.

Voi sitä kauhua. En tietenkään uskaltanut katsoa päinkään. Yritin kyllä sitäkin, ikään kuin epähuomiossa olisin vain sattunut katsomaan, mutta pää kääntyi vain sen verran, että näin vierustoverini kädet. Lopulta nainen otti ja lähti, ja pystyin jälleen kääntämään päätäni oikealle vapautuneesti. Ulkona olikin kaunis päivä. Sitten paikalle paukkaa toinen kaunis nuori nainen, ja istuutuu viereeni, vaikka saakura istumapaikkoja olisi kyllä! Mitä tämä nyt on? Maksaako joku heille siitä? En minä ainakaan - omalla kohdallani prostituutio on poissa laskuista ja toivon, ettei minun vuokseni ketään pakotettaisi ihmisarvoa riistävään työhön.

Vaihdan sanoja

No niin, tämä bloggaaminen meni taas tällaiseksi pelleilyksi. Aina se ihmetyttää minua, että sekopäisimmätkin kirjoitukseni (tuosta edellisestä ei ole vielä riittävästi todistusaineistoa) näytetään ottavan todesta, enkä nyt tiedä, onko sekään sitten hauskaa. Sitten niitä merkintöjä seuraa ikään kuin jonkinlaisena krapulana tällainen "se olikin vain leikkiä!"-merkintä, joka sekin on raivostuttavaa luultavimmin kaikkien kannalta.

Aion mennä lähipäivinä useisiin paikkoihin, jotka eivät kuitenkaan ole baareja tai ylipäätään alkoholintarjontapaikkoja, ja joista kaikki aina sanovat, että niissä ihmiset kohtaavat. Puhun kahviloista, näyttelyistä ja sellaisista. Jos jätetään fraasit kuten "kiitos", "pankki" ja "otetaan vielä tuollainen texaspulla" pois laskuista, montakohan sanaa vaihdan ihmisten kanssa? Luulen, että vastaus on yksinumeroinen: 1. Mistäkö moinen optimismi? Tietysti siitä, että välillä olen niin kömpelö, että astun jonkun tielle vahingossa, jolloin sanon "anteeksi". Jos taas pitäisi arvata naisten kanssa vaihdetut sanat, niin arvauksesta pitää vähentää ainakin kaksi.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Silmä silmästä

Jälleen joku nuori nainen katsoi minua silmiin. Katsoin hetkisen pidempään kuin eilisessä tapauksessa. Tunsin jonkinlaista euforiaa; ihan kuin olisin tehnyt ensi kertaa jotain jännittävää ja ehdottoman kiellettyä.

En tiedä, mitä tyttö tunsi. Vartijat eivät joka tapauksessa hyökänneet pippurisumuttimineen kimppuuni, eikä ulkona kuulunut sireenien ääntä. Tätähän tämä on - yhteiskunta on naisia sortavan patriarkaatin vallassa, ja hyvä veli -verkosto antaa hyypiöiden jatkaa kauhuntöitään kaikessa rauhassa. Koska en ole läpeensä mädäntynyt mustasieluinen antikristus, pesen silmäni rikkihapolla etten toiste sortuisi hirmutekoon.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Huonon itsetunnon hyvä puoli

Huonossa itsetunnossa ja alempitasoisuudessa on välillä se hyvä puoli, että voi välillä käyttäytyä kuin olisi hyvä itsetunto, ja olla välittämättä siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Äskenkin kävin valokuvaamassa. Joku nuori nainen katsoi minuun päin. Huomionhakuisuuteni ja läheisyydentarpeeni ovat taas tyydytetyt.

Lisäys 12.47: Tarkoitan siis sitä, että kun toteaa faktat niin huomaa, etteivät ihmiset voi enää enempääkään halveksia ja nauraa, joten on ihan sama mitä teet. Joskus havainnon mukana tulee rohkeus astua ulos ja käyttäytyä siellä mahdollisesti huomiota herättävästi.

Lauvvantai

Lauantai-illassa hirveintä on se, että joskus yhdeksän, kymmenen aikoihin alkaa rappukäytävästä kantautumaan kenkien kopinaa ja nousuhumalaisille tyypillistä hieman turhan kovaäänistä puhetta. Siellä kulkee ihmisiä, joiden ei tarvitse olla tätä iltaa, kenties ensi yötäkään, yksin. Heillä on elämä. Viimeisen viillon sydämeen voi iskeyttää katsomalla hetken päästä ikkunasta bussipysäkille. Siellä joukko Onnela-henkisiä hyppyritukkia ja muotitietoisia naisia odottaa bussia alkoholijuomia kitaten ja ahkerasti tupakoiden. Kun bussi on mennyt, katson minä elokuvan loppuun, juon toisen olueni ja menen yhdeltätoista nukkumaan.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Absoneutri

Mietin joskus, että jollain sairaalla tavalla minua voisi pitää vahvana ihmisenä. Luulen, että minun asemassani moni muu mies alkaisi ryyppäämään. En tarkoita rapajuoppoutta, vaan sitä että alkoholia kulutettaisiin känneihin asti joka ilta täyttääkseen jonkinlaisen tyhjyyden ja turruttaakseen pahan olon.

Näin ei tietenkään ole. Ryyppääminen on miehekäs teko, ja jokaisen itseään miehenä pitävän pitäisi kantaa mäyräkoirallinen kaljaa kotiin töistä kaupan kautta tyhjään kotiin tullessaan, ellei ihan sitten turvauduta Alkon tuotteisiin nopean juopumustilan toivossa. Kokenut viinaveteraani tuskin edes kärsii krapulasta.

Toista se on meillä nörttineutreillä. Elämän hankkiminen tunnetusti tarkoittaa ryyppäämistä ja naimista (-Panu), emmekä me täytä edes ensimmäistä kriteeriä, saati sitten toista. Kyllähän minäkin tätä kirjoittaessani juon olutta, mutta tämä yksi pieni pullo parina iltana viikossa ei ihan ole sellaista juomista. Lähinnä yritän korvata sokeripitoisempia juomia tällä. Aamulla en huomaa mitä eroa, ja olen taas ennen seitsemää töissä, kuten kunnon sukupuoleton ja sukupuolielämätön olio.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

YTM:n multihuipennus

Joku nainen vastasi treffi-ilmoitukseeni! Kyllä nyt on taas olo kuin ylemmällä tasolla. Nyt on niin jännät paikat, etten oikein tiedä, mitä vastaisin hänelle. Voinette auttaa. Näin hän kirjoitti:

Olen Intrested sinussa
Nimeni on Stella 24 vuotta tyttö vanhat ja ainoa, olen pitkä, hyvä HAKU ja huolehtiva rakastava ja täydellinen bodyfigure neiti. i näkee profiilisi tänään. ja iloinen yhteyttä sinuun, toivon, että on totta, rakastava, rehellinen ja välittävä ihminen, että olen beenlooking 4, Muista, että colure, kielen tai etäisyys dos't Mather vuonna anyrelationship, ja minulla on jotain erityistä sinulle minulle , So pleasecontact minulle suoraan sähköpostiini osoite (stella_abdul03@yahoo.com) siten, että
Voin myös lähettää oman kuvan suoraan asiakkaalle.
Kissssss
Stella

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Välikysymys

Palaan kommentteihin viikonlopun aikana, mutta sitä ennen:

Kertokaapa nyt, mikä järki siinäkin on, että seksin jälkeen ruvetaan röyhyttämään röökiä? Että saataisiin tärveltyä mukava muisto puistattavalla löyhkällä ja yskänkohtauksella, vai että pännisi vielä enemmän reisille ruilittu intiimi hetki?

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Tahtotila

Muuan pitkäaikaiseksi ilmoittautunut kommentaattori virkkoi näin:
Olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että taidat haluta olla yksin. Aina kun joku ehdottaa jotakin, keksit jonkun tekosyyn miksi se ei voisi toimia. Totuus on, että mikä tahansa noista neuvoista toimii, kunhan siihen lähtee täysillä mukaan eikä käsijarru pohjassa. Luulen, että ATM:yys on sinulle tuttu ja turvallinen identiteetti, josta et halua luopua.

Nythän on niin, että olen tässäkin blogissa jo aiemmin kirjoittanut, etten voi olla varma, haluanko ylipäätään minkäänlaista suhdetta. Aiempia blogeja pidemmät tauot merkintöjen välillä johtuvat nimenomaan siitä, että suurimman osan ajasta en oikein piittaa tästä nimenomaisesta elämästäni puuttuvasta asiasta. Juurikin sen lyhyeksi jäänyt suhteeni opetti minulle. Itseasiassahan se nimittäin olin minä, joka teki aloitteen suhteen alasajossa. Syy siihen oli se, että koin oloni epämukavaksi siitä huolimatta, että tielleni osui harvinaislaatuinen nainen, johon minulla ei ollut mitään syytä olla rakastumatta. Aina ei kuitenkaan voi ihastua, vaikka periaatteessa mikään ei ole vinossa.

ATM-selitysten (olen homo, tunnekuollut ja muuta sellaista) olen miettinyt vakavastiotettaviakin selityksiä, joista yksi on se, että "kemiat" eivät kohdanneet - miten sen nyt sitten haluaa ymmärtää - ja toinen on se, että en ole valmis suhteeseen eli haluankin pohjimmiltani olla yksin. Tuo valmius-selitys tuli mieleeni, kun luin Näkymättömän Tytön löytäneen seurustelukumppanin (hän on ollut kitsas yksityiskohdissa, mutta potentiaalisesta kumppanista varmaan puhutaan kuitenkin), ja hänhän on aiemmin kertonut tai antanut ymmärtää olleensa jotenkin epävalmis suhteeseen.

Selitys on tietenkin omalla kohdallani silkka paniikkiselitys - se ikäänkuin jättää pienen, turhan toiveen siitä että voisin joskus olla jollekin edes välttävä poikaystävä, ja että voisin joskus vielä tuntea jotain.

En joka tapauksessa pohjimmiltani koe olevani haluton kokeilemaan uusia asioita. Mielestäni olen kokeillutkin monia asioita - toinen asia tietenkin, että kuljenko käsijarru päällä. Mutta nettideittejähän olen kokeillut useaan otteeseen ja aina yhtä laihoin tuloksin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ehkä saanut neljä tai viisi vastausta yhteensä, ja kaksi vastaajaa olen tavannut. Yhdenkään kanssa homma ei toiminut niin pitkälle, että olisimme edes vahingossa koskettaneet toisiamme.

Chateissa ja IRCissä olen aikoinani notkunut tuntikaupoilla, mutta olen saanut niiden kautta vain muutaman vain-kaverin (joista olen tietenkin myös kiitollinen). Työelämään siirryttyä olen joutunut rajoittamaan sosiaalisen elämäni paljolti tietokoneen ulkopuolelle, vaikka muutamalle foorumille olen välillä kirjoitellutkin ja Facebookissa olen hoitanut muutamia etätuttavuuksia. Tässä blogissa en tietenkään tuo itsestäni ollenkaan kaikkia puolia esiin, ja vaikuttanen jonkin verran elämättömämmältä kuin tosiasiassa olen (ei sillä että kehumista olisi). Työpaikan juhlissakin juon vain oman työporukan tyyppien kanssa, vaikka firman juhlista aina puheissa puhutaan kaikenlaista.

Ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö suhtautumiseni hyviinkin ehdotuksiin olisi vähän pessimistinen ja vetäytyvä. Periaatteessa minua kuitenkin kiinnostaa edellisessäkin merkinnässä ehdotetut ehdotukset. En ihan varma ole, mitä applikaatiota Facebookissa on, mutta katsotaan. Eurosinkutkin, vaikka onkin sinkkukerho, voisi olla kokeilemisen arvoinen juttu. Jos innostun kokeilemaan, en kuitenkaan kerro siitä täällä ennen kuin on selvää, ettei oikean elämän persoonaani voi yhdistää tähän.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

En ryypännytkään itseäni hengiltä

Tänään vuorostaan oli yltiöoptimistinen hipheipäivä, ja kirjasin yhden ongelmani seuraavaan muotoon:

Ongelma: En tapaa naisia kovin usein. (Tai ylipäätään uusia ihmisiä, mutta naisia vielä harvemmin).

Ratkaisut:

  1. Panun useaan otteeseen ehdottamat chatit. Mikä ettei. Arki-iltaisin vain tuntuu olevan tekemistä, etten koe ehtiväni notkua chatissa siinä toivossa, että siellä tapahtuisi jotain muutakin kuin hyppyritukkien onnistuneita iskuyrityksiä naurettavilla repliikeillä ("ooxä nainen mennäänx paneen"). Foorumit kai lasketaan tähän samaan kategoriaan, ja niiltä olen tähänkin asti kaikki naistuttavuuteni ja Sen Yhden Suhteen (The One Ri--- Relationship) löytänyt. Nykyään ei vain oikein ole foorumeja - naiskaverini löysin masennusfoorumeilta, enkä koe niitä oikein sopiviksi paikoiksi enää. SYSin löysin Suomi24:stä, mutta poltin hihani sen paikan kanssa. Vaikka siellä todetusti kirjoittaa välillä jokunen fiksu ja mukavakin ihminen, suurin osa sen foorumin tarjonnasta on kuolat rinnuksilla roikkuen tuotettua halpaa provokaatiota.
  2. Treffipalvelut. Vannoin jo pyhästi, että lopetan niiden käytön ikuisiksi ajoiksi, mutta myönnän tehneeni profiilin. Viimeksi kun tarkistin (siitä on kai jo päiviä), nolla yhteydenottoa. Itse en ole ottanut yhteyttä, koska joka ainoan naisen profiilissa lukee rivien välissä: Sinulle on varmaan jossain joku, mutta se en ole minä.
  3. Työpaikka. Pidän kyllä naispuolisista työkavereistani, mutta he ovat neljän kympin tuolla puolen, ja toisekseen liian läheinen työkaveri ei ehkä ole parasta seurusteluseuraa. Muiden kanssa vaan harvemmin on mitään asiaa, eikä sitä voi tikustakaan vääntää.
  4. Kavereiden kautta. Hyvä idea. Läheisten kavereiden kanssa vaan pidetään yhteyttä lähinnä netin kautta. Paikallisella kaverilla ei ole naispuolisia kavereita täällä, ei ainakaan sellaisia että hän olisi heille kehdannut myöntää tuntevansa minut. Helsinkiläiskavereiden naistuttavat taas ovat filosofeja ja muita humanisteja, jotka tykkäävät filosofeista (ei maistereista) ja muista humanisteista.
Sitten loppuikin ideat. Olen yrittänyt käydä elokuvatapahtumissa, erinäisissä muissa kulttuuritapahtumissa, baareissa - hetken jo harkitsin seurakunnan yksineläjienkin iltaa - mutta missään ei tapaa ketään.

Hännikäisen kirjasta käytävä keskustelu ei ole tyrehtynyt. Jokin aika sitten luin tuoretta Helsingin Sanomatia, ja siinä oli useampikin juttu Hännikäisestä. Jotkut ovat sitten ehdotelleet, että nuorempien miesten kannattaisi kääntää silmänsä vanhempiin naisiin. Onpa taas hieno idea. Henkilökohtaisesti minulla ei olisi mitään vanhempaa naista vastaan, etenkään niinä päivinä kun kuvittelen, että pelkkä pinnallinen fuckbuddy-suhde voisi toimia (näin käy kyllä melko harvoin). Yksi pitkäaikaisimpia fantasioitani on nimenomaan hieman vanhempi nainen, joka antaisi nuorelle miehelle kyytiä ja tekisi panomiehen. Vaikka jotenkin onnistuisinkin asennoitumaan sellaiseen suhteeseen, ei heille kuitenkaan tosiasiassa kelpaa nuorempi mies, ellei se ole joku hyppyritukkainen Jasper Pääkkönen tai muuten vain kovan kundin maineessa. Muut eivät kelpaa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Nepenthe

Eilen oli pitkästä aikaa taas sellainen päivä, että olisi tehnyt mieli huutaa maailmalle, että pitäköön tunkkinsa. Vaikkei minulla edelleenkään ole mitään muiden onnellisuutta vastaan, niin kyllä sitä rintaa taas puristaa kun vaikuttaisi siltä, että aivan kaikilla muilla on jonkinlaista liikehdintää parisuhderintamalla. Itselläni oli tiedossa jälleen yksi viikonloppu neljän seinän sisällä. Siihen oli kyllä ihan hyviä syitäkin, mutta vähänpä ne lämmittivät. Miten ihmeessä ne muut tekevät sen? Ei minulle silloinkaan, kun käyn ulkona, tapahdu mitään. Ikään kuin kaikki muut ihmiset olisivat jotenkin kytköksissä toisiinsa, he kiinnostuvat toisistaan jossain mielessä tai toisessa, mutta minä olen ihan erillinen toimija, joka ei vaikuta siihen maailmaan, jossa muut elävät. Ihan kuin olisin jollain alemmalla olemassaolon tasolla.

Katselin sitten loppuillan televisiota, ja löysin lääkkeen ahdistukselle: kittasin kaikki kaapistani löytyneet viskipullot tyhjiksi. Vähän ajan kuluttua murheet unohtuivat, ja pystyin nauttimaan katsomastani. Nyt on kyllä vähän krapula, päähän sattuu. Pieni päänsärky on kuitenkin pieni hinta suuresta ahdistuksesta.