Much ado about nothing

Hiljaiseloa on jatkunut taas sen verran kauan, että on aika raportoida, ettei ole mitään raportoitavaa. On tässä ollut kyllä tekemistäkin kevätloman ja sen kunniaksi suorittamani pienen irtioton muodossa, mutta kehitykseni seurustelukumppanikelpoiseksi eli normaaliksi ihmiseksi on ollut lähinnä passiivista, jossei sentään kuitenkaan taantumuksellista.

Pääsisinpä edes varmuuteen siitä, onko tavoitteeni edes toteutettavissa - tällaisina passiivisina kausina varmistun siitä, etten oikeasti kaipaa mitään seurustelusuhdetta tai seksiä kenenkään kanssa. Ongelma on siinä, että heti kun tuudittaudun vakaumukselliseen selibaattiin, huomaankin taas haaveilevani siitä mahdollisuudesta. Elämä helpottuisi jo sillä, että pääsisin siitä epävarmuudesta lopullisesti.

Jos pitäisi kertakaikkiaan vain valita jompikumpi, joutuisin varmaan valitsemaan vakaumuksellisen selibaatin. Perustelen sitä sillä, että nuorempana en ollut kahden vaiheilla, vaan halusin nimenomaan tyttöystävän; se oli jonkinlainen valkoinen valas, jota en väsynyt tavoittelemasta ainakaan mielessäni. Jos kehitys on tuonut minut tähän tilaan jossa en ole niin varma, voin olettaa kehityksen jatkuvan samansuuntaisena - miksi kehitys vaihtaisi suuntaakaan? Lopulta päätyisin siis joka tapauksessa siihen, että en edes haluaisi. Siis todella olisin haluamatta, en vain siinä mielessä, johon liittyvät ketut ja pihlajanmarjat.

Tietysti minulle tulee mieleen ne vanhat klassikotkin, joiden perusteella pitäisi vain antaa olla:

1. Sinkkunaisia ei ole enää (siis tässä iässä. -lisäys 21.05) - ainakaan niin paljoa, että henkilö voisi löytää sen, josta pitää ja joka myös pitäisi tästä. Ja jos tällainen löytyy, niin jokin estää mitään suurempaa syntymästä.
2. En voisi enää oppia elämään parisuhteessa, tai
3. edes pitämään omalta osaltani yllä suhdetta keneenkään.

Sanalla sanoen: olen liian vanha.

Mutta eihän tämän bloggauksen pitänyt tällaiseksi surkutteluksi mennä. En vain tiedä, miten voisin kirjata sadannen kerran ylös eräitä realiteettejä kuulostamatta surkuttelijalta. Vastapainoksi sanotaan nyt, että en pidä itseäni kuitenkaan täysin toivottomana tapauksena vieläkään. Vaikka ylläolevat kolme kohtaa ovat kovia realiteettejä, ne eivät kuitenkaan ole mitenkään ehdottomia. Ei ole mahdotonta, että kohtaisin jonkun, jonka kanssa oppisin sen, mitä olisi pitänyt oppia jo aikapäiviä, ja vielä ajoissa niin, ettei suhde ehdi mureta käsiin. Joka tapauksessa olen nyt luultavasti valmiimpi kuin koskaan minkäänlaiseen suhteeseen, vaikken sinänsä olisi valmis. Ennen - ja siis myös silloin, kun aktiivisesti halusin suhdetta - olin luultavasti vielä epävalmiimpi. Varma en voi tietenkään olla.

Päivän saldo:

+ Olen pitänyt kiinni (lähes) päivittäisestä kuntoilusta.
+ Ainoa lipsuminen tapahtui "irtiottoni" aikana, mutta en laske sitä lipsahdukseksi. Tuulettuminen teki varmasti hyvää, vaikka ympäristönvaihdos ei näyttänyt helpottavan minua tuomaan esille mitään salattuja puolia itsestäni.

- Olen ajautunut taas jonkinlaiseen tilaan, jota en osaa kuvata muutoin kuin "passiivinen".

Monillekaan ei tuottane vaikeuksia arvata, miten se vappu tässä leirissä sujui. Kyseinen juhlapyhä kuuluu jonkun ystävänpäivän ja juhannuksen ohella siihen sarjaan, joka on omiaan aiheuttamaan eristäytyneisyyden tuntumaa ja tunnetta siitä, että on jotenkin irrallaan maailmasta ja muista ihmisistä, ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana.

Ei sillä, minulla kyllä oli kerrankin aidosti mukava vappu, mutta yksin se silti sujui, puhumatta kenellekään, koskematta ketään. Ajattelin tilapäisen ympäristönvaihdoksen jotenkin tuovan minusta esiin uusia puolia, mutta olin väärässä. Tiesin tietysti silläkin teorialla olevan rajansa. Ei toisaalta kannata minunkaan hirveästi pettyä siihen, sillä kuitenkin tiesin myös sen, että vain kovalla vaivalla voi itsessään päätyä havaitsemaan jännittäviä muutoksia. Olikin parempi palautua todellisuuteen ja arkeen siitä toiveunen ja painajaisen vuoropuhelusta, jossa on jokseenkin ainoa yksin oleva.

Kalapuikkoviikset kasvavat

Kerroin taannoin salaisesta kiinnostuksenkohteestani. Olen tehnyt melko aktiivista työtä hänen häivyttämiseksi mielestäni, ja onnistunutkin melko hyvin. Ja tänään hän sitten tuli vastaan tilanteessa, jossa jouduin puhumaan hänen kanssaan. Voi sitä tunnetta, kun näin hänen saapuvan avaamaan minulle ovea. En voinut paetakaan. En ole kohtalon kanssa näemmä kovin hyvää pataa. Toisaalta muistelin tapahtumaa koko päivän hymyissä suin.

Myöhemmin iltapäivällä kuitenkin eräs tapahtuma sekoitti ajatukseni. Kohtasin jonkun nuoren naisen. Hän oli ilmeisesti hieman sekaisin - jutellessaan hän paljasti ymmärtääkseni taipumuksen käyttää huumeita - ja kertoi tarvitsevansa rahaa junalippuun. Pikkuhilutkin kuulemma kelpaisivat. En ole muistaakseni koskaan antanut kerjäävälle rahaa, mutta hänen kohdallaan tein poikkeuksen, ja annoin kaikki kolikkoni (jotain 5 euroa tai vähän päälle). Ajattelin, että valehteli hän minulle tai ei, hänellä joka tapauksessa on enemmän käyttöä niille kuin minulla. Ajattelin, että vaikka hän ostaisi niillä lisää aineita, olisin silti tehnyt hyvän työn. Perustelen asiaa sillä, että hän nollaa suuremmalla todennäköisyydellä puhui totta, ja jos hän puhui totta, tulin auttaneeksi häntä eli lisänneeksi hyvää maailmassa. Hän saattoi myös valehdella, mutta tällöin kontribuutiollani ei ole pahaa lisäävää vaikutusta, sillä hän olisi luultavimmin (siis ykköstä hyvin lähellä olevalla todennäköisyydellä) kuitenkin saanut rahat jostain ja ennen kaikkea henkilöiltä, jotka olisivat aktiivisesti vaatineet jotain takaisinmaksuna.

Ongelma kuitenkin on siinä, etten voi olla enää ihan varma motiiveistani. Hän nimittäin yllättyi kovasti anteliaisuudesta, ja halasi minua pitkään ja lujasti puristaen. Ja minä nautin siitä. Päättelen siis, että tulin tietämättäni ostaneeksi seksiä. Ja, öh, hän tuli tietämättään myyneeksi sitä. Joka tapauksessa olen siis rikollinen. Menen antautumaan poliiseille heti huomenna aamulla. Näin kyllä tytön (tai naisen, en ole ihan varma hänen iästään. Luultavasti yli 20, kohtuullisella todennäköisyydellä alle 30) menevän junaan, että ehkä olen kuitenkin hyvittänyt katalan tekoni.

Päivän saldo:

+ Puhuin takeltematta SKK:lle, enkä panikoinut, tai ainakaan sydämen hakkaus ei tuntunut missään.
+ En osannut puhua Halaajalle, mutta olin hyvä kuuntelija (en tosin kuullut kuin sanoja sieltä täältä). Enkä ole ihan varma, oliko se saavutus.

- En nyt taaskaan keksi oikein muuta.

Surettaa raportoida, ettei mitään raportoitavaa ole. Kunnostani olen pitänyt ahkerasti huolta öyhötyssalilla viime aikoina, joten yksi käynnissä olevista tehtävistäni etenee täyttymystään kohti. En ole kuitenkaan uskaltanut käydä puntarilla, eikä toisaalta kovin lyhyessä ajassa kuitenkaan saa mainittavia tuloksia. Huomaan kuitenkin jaksavani tehdä joitakin liikkeitä selvästi enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten (huomautan, että olen siis käynyt toki salilla jo pitkään, mutta liian harvoin - vain kaksi kertaa viikossa ja välillä tullut viikon tai muutaman taukoja), joten jotain edistystä on siis tapahtumassa.

Sosiaalisia taitojani en ole harjoittanut muualla kuin töissä, jossa se on helppoa. Viikon bravuuri oli käydä jututtamassa erittäin kaunista, ei-jokapäiväistä samassa työpaikassa työskentelevää naista. Uskalsin katsoa häntä hänen suuriin silmiin, ja mennä seisomaan hänen lähelleen. Asia vain käsitteli pelkästään työasioita. Siltikin tätä kai voi pitää edes jonkinlaisena lähestymisharjoituksena naisen kauneuden vuoksi ja siksi, että olisin voinut toimittaa asiani jollekin helpommin lähestyttävälle tai sähköpostitse.

Kohtauksia

Kävin eilen eräässä kaupassa. Nuorehko, kaunis nainen saapui luokseni ja kysyi, voisiko hän olla avuksi. Kieltäydyin moninaisin sanakääntein. Positiivista on se, että osasin sanoa jotain muutakin kuin "öh" ja "ei". Negatiivista on se, että se oli kai jonkinlaista paniikkiinmenemistä osaltani. Tiesin kyllä, mitä etsin, ja myyjätär olisi voinut olla avuksi, ja olisin voinut pahantahtoisesti alistaa ja pakottaa hänet sosiaaliseksi sparrauskumppanikseni. En kehdannut jäädä paikalle pidemmäksi aikaa, ja hain marketista huonompaa laatua.

Kävin tänään yhdessä toisessa kaupassa. Nuorehko, kaunis nainen - joskaan ei ihan minun makuuni - tuli juttelemaan. Juttelin kevyesti, ilmaisin toiveeni, kaupat tehtiin. Muistan vielä jotenkin, miltä tämä nainen näyttää, mutta eilistä, joka olisi ollut ulkonäöllisesti makuuni, en muista. Päättelen, että tänään en mennyt paniikkiin.

Avasin ja pidin tänään töissä ovea auki. Pitkäsäärinen blondi, juuri sellainen, jollaisesta kuvittelen useimpien miesten haaveksivan - tai tarkemmin ajatellen, juuri sellainen jollaisesta ATM-diskurssissa vastustajia edustavat naiset kuvittelevat miesten pitävän - paukkasi ovesta ulos. Hän katsoi tuskin päälleni saati sitten vaivautui edes nyökkäämään kiitokseksi. Ei siinä mitään, en minä mitään vaadikaan. Eilen vain avasin täsmälleen samassa tilanteessa oven, ja ulos asteli hyvin naapurintyttömäinen, tummahiuksinen tyttö. Hän hymyili kauniisti, katsoi päälleni ja lausahti ohimennen kiitoksenkin. Blondia en enää tunnistaisi, mutta eilisestä muistan edelleen millaiset hiukset, silmälasit, silmät, punatut huulet, hampaat, millaiset vaatteet hänellä oli. En kehtaa kuvailla tarkemmin, sillä hyvin irrationaalisesti pelkään jonkun tunnistavan.

Olikohan tässä jokin pointti? Muu kuin tietenkin se, että tämän päiväisen jälkeen melkein toivoin, että voisin näyttää syyn, mikseivät ne rinnakkaat ja pitkäsääriset blondit millään voita tavallisia, epätäydellisiä naapurintyttöjä. Tyypillinen vastustaja tietenkin keksii väittää, että palvelualttius voittaa vahvat ja upeat voimanaiset, jotka eivät miehiä mielistele. He ovat tietysti väärässä. Ystävällinen hymy ja toisen huomiointi ovat suurempia valtteja. Niistä tietää, että toinen voi olla jopa mukava ihminen, jonka kanssa on mukava olla sen sijaan että saisi koko ajan olla varuillaan oikkujen ja emotionaalisen kiristyksen vuoksi. Tietenkään mistään, mitä tänään ja eilen näin ja koin, ei voi päätellä toisen ihmisen todellisesta luonteesta mitään. Puhun vain ensivaikutelmista.

(muutaman) Päivän saldo:

+ Kuntoprojektini on vaihteeksi ottanut taas tulta alleen, kiitos erään ystävällisen kommentaattorin. Lähiviikot tietysti näyttävät, miten tässä taas käy.

+ Töissä huomaan taas, miten puhelinkammoni on hellittänyt, ja miten pystyn selittämään asioita onnistuneesti niitä kysyville. Ammattiosaaminen nostaa itsetuntoa. Töissä huomaan myös, että small talk -taitoni ovat paranemaan päin. Tosin harmillisen hitaasti, enkä vielä kehuisi. Ongelma on ehkä se, että kynnän melko tuttuja polkuja puhuessa, ja toisto häiritsee ainakin minua. Ei pitäisi kyse kuitenkaan olla siitä, ettenkö pystyisi keksimään jotain oivaltavampaakin välillä.

- Panikoin edelleen vähän tyttöjen seurassa. Kaupan tapaus ei ole viime päiviltä ainoa kerta. En ymmärrä, mitä onnistun pelkäämään.

Äläkä saata meitä kiusaukseen

Lukiessani oman viiteryhmäni edustajien kirjoituksia nousee toisinaan mieleeni ajatus, että olisin jotenkin tavallistakin epäonnistuneempi. Heillä muilla vaikuttaisi jokseenkin poikkeuksetta olevan taustalla rankkaa koulukiusaamista, joka on yleensä kulminoitunut yläasteella päivittäiseen riepotukseen. Silti heillä ei mene ainakaan naisrintamalla, tai sitä lähellä olevilla rintamilla, ainakaan minua huonommin. Monilla jopa paremmin. Minulla siis vaikuttaisi olevan paremmat lähtökohdat kuin monilla muilla viiteryhmäläisilläni, mutta jossain menee vikaan.

Ei sillä, että olisin jotenkin säästynyt kiusaukselta minäkään, mutta se oli mittaluokaltaan melko pientä ja harmitonta. Ennemminkin olin melko lähellä sitä keskiluokkaa, jota kiusataan hyvin epäsäännöllisesti, ja joka saattaa jopa itse kiusata tilaisuuden tullen. En koe olevani kiusaaja, mutta häpeän myöntää, että olen joskus suorittanut pieniä eleitä osoitukseksi siitä, etten ollut nokkimisjärjestyksen pohjalla. Häpeän sitä oikeastaan melko rajattomasti, mutta toisaalta sen mainitseminen antaa asialle suuremman painon kuin sillä oikeastaan olikaan - enimmäkseen olin sivussa muiden nuorten sosiaalisista kuvioista niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuitenkin sitä ollaan tässä, ainakin näennäisesti kyvyttömänä luomaan toimivia tai "syviä" suhteita muihin ihmisiin ja etenkin naisiin - ja jos onnistunkin luomaan suhteen johonkuhun, en osaa pitää sitä yllä. Tavallisissa ihmissuhteissa vaivun jotenkin outoon passiiviseen tilaan, jossa en jostain syystä laita juuri tikkua ristiin suhteen ylläpitämiseksi. Näin ei käy kylläkään kaikkien kanssa, mutta aika harvassa ovat ne suhteet, jotka ovat pysyneet katkeamattomina vuosien aikana.

Intiimien suhteiden - sanotaan nyt romanssien - tapauksessa tilanne on toisenlainen. Tietysti yhden kerran jälkeen on vähän kyseenalaista yleistää, mutta jos kuitenkin suomme sen, voidaan sanoa että pakenen. Pakenen jo tapailuvaiheessa. Pelkään jotain ja lähden karkuun. En ole varma, mitä se on, mutta voin arvailla.

Ensimmäisenä tulee mieleen, että pelkään etten rakastu ja pysty vastaamaan toisen tunteisiin. Niinpä säästän molemmat tulevilta ongelmilta ja pettymyksiltä, ennen kuin kumpikaan (tai toinen) on ehtinyt antaa itsestään liikaa ollakseen loukkaantumatta syvästi. Tätä olen kai puinut useamminkin tässä blogissa - milloin pitää olla rakastunut tai ihastunut, voiko suhdeyritelmääkään olla ilman, että on jotain muutakin kuin periaatteessa mukavaa yhdessäoloa? Toisaalta, jos koko suhde kiusaa vaikka sitten ilman varsinaista syytäkään, onko se sillä tavalla mukavaa, että kannattaa yrittää?

Oikeastaan tuo onkin ainoa selitys, joka tulee mieleeni. Jostain syystä se ei kuitenkaan saa aikaan sellaista "kas, sitäkö se vain olikin, asia on siis pois päiväjärjestyksestä"-tunnetta, toisin sanoen se ei ole koko totuus. Ehkä yhdessä tapauksessani oli vain kyse siitä, että halusin kovasti rakastua kun kerrankin oli tilaisuus, mutta se ei vain onnistunut. Ehkä toinen ei sitten vain ollut kuitenkaan se tarpeeksi oikea. Saattaa tietysti olla, että olen oikeasti jotenkin vammautunut, josta syystä en myöskään ole kovin kyvykäs luomaan muunkaanlaisia suhteita. Ehkä se on jonkinlaista epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan, kuten nimimerkki Yksinäinen omalla kohdallaan arveli. Kenties myös epäluottamusta itseäni kohtaan - mistä muustakaan epäilyt omista kyvyistä vastata toisen tunteisiin kielisivät? Mutta koska minulla ei ole koulukiusaamistaustaa, en ymmärrä mistä epäluottamus olisi sikissyt. Ainakaan epäluottamus ei ole mitenkään tietoista, tai en ainakaan huomaa itse olevani jotenkin epäluuloinen kaikkia kohtaan.