sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Pessimismistä

On tietenkin ihan totta, ettei minulla ole varaa olla pessimistinen. Pitäisi olla tyytyväinen, että on edes joskus ollut edes jotain säpinää - ja niin minä olenkin. Tämä "alempitasoisista alempitasoisin"-diskurssi on vain jotain, josta olisi voinut luopua jo aikapäivää, mutta joka on vain jäänyt päälle. Eihän näistä asioista voi kirjoittaa mitenkään mielenkiintoisella tavalla ilman, että menisi äärimmäisyyksiin. Toisaalta taas on rumaa sekä valehdella muille (vähättely on tietenkin hyvästä), että kiinnittää surkein mahdollinen tila omaan tilaan. Siinä on vähän samaa makua kuin asettaa oma nälänhätä samalle tasolle etiopialaisen syrjäkylän lasten kolkkojen kohtaloiden kanssa, jos saa vain yhden keskinkertaisen aterian työpaikkaruokalassa joka arkipäivä. Näin siis jonkin verran kärjistettynä.

Ei kyllä silläkään, että ennuste olisi kovin aurinkoinen. Tietysti jos ajattelee, että siitä on vasta 4-5 vuotta, kun suutelin ensimmäisen kerran, ja nyt olen tässä tilanteessa, niin tällöinhän seuraavaan kertaan ei pitäisi olla kovinkaan pitkä. Olen kuitenkin epäileväinen - monestakin syystä, mutta kaksi on sellaista vakavasti otettavaa:

  1. Lyhyeksi jäänyt suhteeni opetti minulle viimeistään sen, että kaikkiin ei voi rakastua. Olin aina luullut, että minun tunteideni heräämiseen riittää, että toinen vaikuttaisi kiinnittävän jotain huomiota. Näin ei kuitenkaan ole. Lopputulos on se, että poikamieselämää ei voi, eikä uskoakseni ainakaan kannata, vaihtaa parisuhteeseen ihan noin vain, ellei ole varma, että viihtyy suhteessa. Koskaan ei kai voi olla täysin varma, että tunteet pysyvät ikuisesti, mutta ainakaan niiden heräämistä ei kannattane jäädä odottamaan liian kauaa.
  2. Tällä hetkellä ei ole tiedossa minkäänlaista mahdollisuuttakaan mihinkään sen erityisempään. Elämä on raiteilla: on työpaikka ja on harrastuksia, jotka täyttävät vapaa-ajan. Ja kaikki ovat harrastuksia, joita käytännössä tehdään yksin. Kuntosalilla käyntikin on yksinäistä touhua - onhan siellä muita ihmisiä, mutta minä olen siellä kohottamassa kuntoani, ja niin luullakseni hekin. Enää minulla ei ole edes naistuttavia, joihin olisin säännöllisesti Internetin ulkopuolella yhteyksissä. Ja niillä aniharvoilla, joiden kanssa joskus vietän aikaa, kaveripiirit muodostuvat vakaista pareista ja tyystin erilaisista ihmisistä. Sellaisista, joiden mielestä lihansyönti, ei-vasemmistolaisuus, vakituinen kapitalistiselle riistäjäfirmalle työskentely, omistusasuntohaaveet sun muut sellaiset inhottavat keskiluokkaisuudet ovat syntiä (ennakkoluuloja, tiedän. Kyllähän minun läsnäoloa siedetään, mutta luulen tuon kaiken kuitenkin syövän mahdollisuudet molemminpuolisiin kiinnostumisiin). Edelleenkään työkavereita ei lasketa. Työpaikalla tietysti muutenkaan ei ole sinkkunaisia, vain pareja ja jokunen lesbo. Eikä varsinkaan ketään sellaista, jonka kanssa tulisi vietettyä vapaa-aikaa.
Näin ollen siis flaksin odotusarvo on aikalailla nolla. Olen tietysti edelleen tyhmä, ruma ja lihava ja siten siis täys-ATM, mutta periaatteessa kai on pidettävä mahdollisena, että jos - ja taas kerran iso jos - olosuhteet olisivat toiset, tai minussa heräisi joku remuava sivupersoona, voisi periaatteessa pieniä mahdollisuuksia olla niin kuin kenellä tahansa muullakin. Tosin on myönnettävä, että äkillinen yllätys se suhteenikin oli. Näin ollen katsoisin, ettei pitkän ajan ennuste voi olla aavikonkuiva kenellekään.

12 kommenttia:

Annikki kirjoitti...

Ei voi ihastua keneen tahansa. Ei todellakaan. Se on kuitenkin niin harvinaista.

Mutta ainahan siihen poikamieselämään voi palata, jos ei onnaa. Joten mitään peruuttamatonta tuskin tapahtuu, vaikka sattuisi väärän naisen kanssa vähän aikaa tapailemaan.

Ja meillä joillakin tumpeloilla ei onnaa, vaikka olisi itsekin periaatteessa ihastunut ja toisin päin. Kun ei vaan osaa (kuin olla kummallinen ja tyly).

Keskiluokkaiset unelmat kunniaan!

Lord B. kirjoitti...

Suhdekokeiluissa on se huono puoli, että jos ei pysty vastaamaan toisen tunteisiin - jos toinen tuntee paljon vahvemmin kuin toinen - ja toinen peräytyykin, niin siinä voisi periaatteessa tapahtua jotain peruuttamatonta. Ainakin särkee toisen sydämen. Ja se on hirveää. En tiedä, kävikö omalla kohdallani edes niin, mutta joskus yön hiljaisina tunteina kuvittelen niin. Tai että niin olisi voinut käydä.

Keskiluokkaiset unelmat eivät kuitenkaan ole kovassa huudossa. Pitäisi ensin päästä pois nuorten aikuisten viiteryhmästä keski-ikäisten ryhmään (välissä ei näyttäisi olevan nykyään mitään aikuisten ryhmää), jossa keskiluokkaisuus yhtäkkiä onkin hyvä. Siihen asti se on vain tylsyyteen pyrkimistä ja näköalattomuutta. Mikäli oikein arvaan, villi nuoruuteni alkaa, kun täytän 45 hyvin pian.

Annikki kirjoitti...

No mutta näin sydän särkyneenä voin ainakin omasta puolesta sanoa, että ei sitä kannata pelätä.

Eihän se kokeilu tai tapailu tn kestä ihan niin pitkään, että toinen on jo ehtinyt elämänsä rakentaa sen varaan. Kyllähän sen huomaa jo paljon ennemmin, että onko tässä nyt mitään vai eikö ole. Se, miellyttääkö joku ns. biologisesti ratkeaa noin 10 sekunnissa, muu vie hiukan kauemmin aikaa, mutta ei nyt niin kauhean kauan.

En suosittele siis "kokeilemaan" vaikkapa paria vuotta, vaan ihan vain pari kuukautta. Ihan surutta, ja tapailemisen ilosta. Voihan sitä silti tutustua ihan vilpittömin mielin ja kunnioittavasti, vaikkei siitä sitten mitään tulisikaan. Siis oletan, että kokeilumielessä ei kokeilla ihan ketä vain, vaan sellaista, josta sydän sanoo "ehkä".

--

Olet vain aikaasi edellä. Keskiluokkaiset unelmat ovat taas kovassa nousussa, näin sanoo kaikki barometrit. Tai ehkä minulla vain on ympärillä enemmän niitä ihmisiä, jotka tahtovat vain yksinkertaisia asioita, kuten oman talon/asunnon ja työpaikan ja sen sellaista.

Lord B. kirjoitti...

Niin, ihan totta kyllä. Aikuisiahan (tässä tarkoitan nyt siis siinä mielessä, että ei-teinejä) tässä ollaan. En silti voi sille mitään, että pettymyksen mahdollinen tuottaminen riipaisee.

(Jostain syystä tämä keskustelu tuo mieleeni hauskan iskurepliikin käytettäväksi jossain syyntakeettomassa tilassa: "Hei kaunis nainen - haluaisitko kokeilla pari kuukautta". Toimisi varmasti kuin... kuin... jokin toimiva).

Pälli kirjoitti...

Olen pitkälti ihan samoilla linjoilla kuin Annikki. Silloin kun tuli ajankohtaiseksi punnita, aletaanko seurustella Miikan kanssa, en ollut todellakaan varma, olenko riittävästi ihastunut, enkä varsinkaan, että tuleeko suhteesta lopulta mitään. Muistan, että ratkaiseva ajatus oli: "Jos päätän olla kokeilematta, kadun sitä varmasti. Jos ruvetaan seurustelemaan, siitä saattaa olla tuloksena särkyneitä sydämiä, mutta..."

Mehän siis ollaan tavattu netissä, ja vieläpä niin, että Miika tutustui ensin siskooni, sitten vasta minuun, koska sisko vaikutti "etäiseltä" :D. Ja tilanne meni myös niin päin, että Miika oli paljon kauemmin ihastunut minuun, paljon palavammin.

Nyt kun ollaan oltu reilu viisi vuotta naimisissa, tiedän, ja olen varma, että en koskaan voisi löytää ketään parempaa, ihanampaa, rakkaampaa kuin Miika. :) <3 Vaikka meillä on ollut sangen vaikeaakin ja tulee varmasti joskus jatkossakin olemaan - sellaistahan elämä on.

Joskus mietittiin Miikan kanssa mitä romantiikka tai romanttisuus on. Alustavan lopputuloksen mukaan se rakentuu ainakin sitoutumisesta, uskollisuudesta, odottamisesta, vaivannäöstä ja toisen huomioimisesta... ja se, että olet huolissasi toisen sydämen rikkoutumisesta, se on romanttista. Sanoo myös keski-ikäisiä unelmia unelmoiva. :)

Tasapaino ennenkaikkea, kokeilemisen ja sydäntensuojelun kanssa.

Lord B. kirjoitti...

Yritän keksiä Pällille jonkinlaista vastausta, mutta se vaikuttaisi olevan vähän vaikeaa, jos kiellän itseltäni lauseet, jotka alkavat "kaitpa se on niin, että", ja jatkuvat jollain latteudella, jollaista kenenkään keskusteluun osallistuvan ei tarvitsisi enää kuulla.

Sanotaan nyt niin, että olen samaa mieltä viimeisen lauseen kanssa, vaikka käytännössä onkin hankala toteuttaa.

F kirjoitti...

Toinen tuntee aina enemmän, niin se vaan menee.

If equal affection cannot be, let the more loving one be me, sanoi joku fiksu ja olen samaa mieltä. Se on vaikeeta olla se jolla on "langat käsissään" ja koko ajan mielessä että tunnenko tarpeeksi.

Mut vastuun voi ottaa vaan omista tunteistaan, eihän mihinkään seurusteluun tarvi suuna päänä sännätä. Kaikkien sydämiä ei voi suojella ja pienet sydänsurut vaan vahvistaa, kannattaako tuosta kantaa huolta ja pidättäytyä tapailemasta koska kelaa jatkuvasti sitä syvempää tunnepuolta.

Panu kirjoitti...

Yksi ongelma on sitten sekin, että kun tilaisuuden saa, ei tiedä miten suhde pidetään kasassa. Minulle on nuoruudessani käynyt näin.

Anonymous kirjoitti...

Tuossa vaiheessa (ei juuri ollenkaan kokemusta taustalla) kannattaa tosiaan tarrata kiinni vain kuin sika limppuun. Siitä sitten, parin epäonnistuneen suhteen jälkeen alkaa pikkuhiljaa valaistua sekin mitä itse oikeasti parisuhteelta haluaa - vai kenties haluaako parisuhdetta ollenkaan.

Parisuhde on kuten mikä tahansa taito: ei se harjoittelutta parane. Mielikuvaharjoittelu riittää vain tiettyyn rajaan asti, lopulta on pakko käydä käsiksi hommaan. Suosittelen. Epätoivoisia sinkkunaisia kyllä löytyy :)

Lord B. kirjoitti...

"Epätoivoisia sinkkunaisia kyllä löytyy"

Mitä, missä? Ei ainakaan minun ikäluokassani.

Olen aina pyrkinyt ajattelemaan, että puheet "seurustelun oppimisesta" (jonka vuoksi meillä yli-ikäisillä ei ole toivoa eli mitään syytä edes haaveilla) ovat höpönlöpöä, mutta ehkä siinä on kuitenkin sellainen perä, että pitäisi tuntea itseään sen verran, että tietää mitä haluaa ja mistä tykkää. Ehkei sekään kuitenkaan mikään edellytys ole, lähinnä vähentää tarvetta arpomiseen. Näin niin kuin mielikuvaharjoittelupohjalta väittäisin niin.

Lindholm kirjoitti...

Hei, olen tainnut lukea jotain blogiasi joskus aiemmin. En voinut vastustaa kirjoittamista tänne koska kirjoitat asiaa ja sulavasti.

"Lyhyeksi jäänyt suhteeni opetti minulle viimeistään sen, että kaikkiin ei voi rakastua. Olin aina luullut, että minun tunteideni heräämiseen riittää, että toinen vaikuttaisi kiinnittävän jotain huomiota. "

Tämä on aivan totta. Mutta otapa tämä nyt opetuksena tällä elämänalueella. Oletko kirjoittanut siis aiemmin jotain tällaista blogia? Jos kyllä, jo aikaisemman blogisi kirjoituksissa nousi esille miten olet heräämässä tajuamaan parisuhdeasioita jotka yleensä tajutaan jo teini-iässä, kuten sen että tasan eivät käy onnenlahjat parisuhdemarkkinoilla.

"Enää minulla ei ole edes naistuttavia, joihin olisin säännöllisesti Internetin ulkopuolella yhteyksissä. Ja niillä aniharvoilla, joiden kanssa joskus vietän aikaa, kaveripiirit muodostuvat vakaista pareista ja tyystin erilaisista ihmisistä. "

Tuo on tietysti ikävää että on liikkuu pariutuneessa seurassa mutta eikö yleensä pareilla ole jotain sinkkuystävättäriä joita yritetään puoliksi huvikseen parittaa? :)

Panu kirjoitti...

Epätoivoisia sinkkunaisia kyllä löytyy :)

O RLY?