Törmäsin sattumalta erään suomalaisen naisartistin musiikkivideoon Youtubessa, ja olin jo tohkeissani linkata sen tänne esitellen siten näkemystäni unelmatyttöystäväni (eli mielikuvitusolennon) ulkonäöstä. Mutta en tee sitä. Tärkein syy on se, että meidän on tyytyminen tasoisiimme siinä missä muilla on tietenkin lupa havitella itseään parempaa seuraa. Toiseksi tärkein syy on siinä, että minulla on yksi omituinen tapa. Tai siis koko joukko omituisia tapoja, mutta yksi niistä on se, että pelkään usein ihastusten kohteitteni näyttävän tuttavien tyttöystäviltä, jolloin ihastuminen tällaiseen naiseen on synti, avoin sodanjulistus tuttavaa vastaan ja sen myöntäminen, että olenkin salaa himoinnut lähimmäiseni naista, oli se totta tai ei (yleensä ei, mutta se johtuu siitä, etten vain pysty himoitsemaan toisen naista tietentahtoen - he ovat minulla suoraan "vaan kavereita"-kategoriassa).
Ja tietysti sitten on se, etten ole edelleenkään vakuuttunut henkilökohtaisten ulkonäköihanteiden relevanttiudesta. Olen sanonut kaiken tämän aiemminkin, että vaikka ulkonäöllä on muiden seikkojen ohella myös väliä, niin havaittu ulkonäkö riippuu muustakin kuin pelkistä objektiivisesti eriteltävistä tuntomerkeistä, ja että mieltymykset eivät ole staattisia. Ennen kaikkea luulen, että jos näytän teille esimerkin ihanteesta, ette te enkä minäkään tajua, mikä kuvasta tekee minulle viehättävän. Luultavimmin se on jokin tiedostamaton piirre, joka saa minut viikon päästä pitämään jotakuta toista, aivan toisennäköistä kuvaa ultrasöpönä. Ihannekuvan informaatioarvo olisi siis nolla. Lisäksi, vaikka en blogin kautta suurin surminkaan yritä mitään seuraa hakea, joku saattaisi turhaan kuitenkin luulla kuvaa katseltuaan, ettei hän täytä edes minun "vaatimuksiani", vaikka hänessä saattaisi olla juuri se oleellinen piirre.
Päivän saldo:
+ Sain hyvää sosialisointiharjoitusta myös sikäli, että onnistuin tekemään impulsiivisen, mutta harmittoman sosiaalisuutta lisänneen ratkaisun arki-iltapäivän vietosta.
- Ruokavalioni jatkaa erittäin huonolla linjalla huonon viikonlopun jälkeen.
maanantai 18. toukokuuta 2009
lauantai 16. toukokuuta 2009
Aktiivisesti tekemättä mitään
Koko päivä meni pääkaupungissa. Kävin jopa niillä olutfestivaaleilla, ja nauratin siellä naista (tosin asiakaspalvelijan ominaisuudessa ollutta, siis työnsä ja vain sen vuoksi myönteisesti reagoinutta). Olen siis ollut tekemättä mitään, joten en ruikuta. Muutoin täysin ennalta-arvattavasti 95 % naisista oli siellä poikaystäviensä kanssa, ja jäljelle jääneestä 5 %:sta 95 % oli taas täysin minun ikäryhmäni ulkopuolella, eli käytännössä reilusti yli 40-vuotiaita. Yksi tyttöporukka siellä kyllä oli, johon kuuluneista yksi sai aikaan biologisen reaktion, mutta tietenkään en tehnyt mitään. Syyt: 1) tyttöporukka, 2) tytöt näyttivät toisaalta, etenkin ryhmänä, kuuluvan vaihtoehtoväkeen, jolloin ei tavalliselta näyttävän nörtin ole lupa edes harkita lähestymistä. Joten se siitä. Paikalliset juomat olivat kyllä hyviä.
torstai 14. toukokuuta 2009
Ruikutus
Pahoittelen edellistä merkintää. Hetkittäin iskee jonkinlainen tarve suoltaa sellaista tekstiä, vaikka faktathan ovat kaikille, myös minulle, selvät. Viittaan siis ensisijaisesti yritteliäisyyteeni, joka on varmasti suurin syy ikisinkun elämääni. Se vaikuttaa suoraan todennäköisyyksiin, siinä missä muiden tekijöiden, kuten nyt vaikka ulkoisten piirteitteni, vaikutus ei ole yksikäsitteisesti määrättävissä korkeintaan kuin joinain tilastollisina tunnuslukuina.
Edelleenkään mitään muuta edistystä ei ole tapahtunut. Viikonloppu on tietysti pian taas edessä ja mietin, pitäisikö tällöin tehdä jotain. En tarkoita edellisessä merkinnässä mainitsemaani öyhöväen tavoille alkamista, siis yritteliäisyyden suoraa lisäämistä, mutta ehkä pitäisi keksiä jotain, siis mennä jonnekin tekemään jotain muuta kuin teen tavallisesti viikonloppuisin. En vain keksi mitään muuta järkevää kuin rakkaan harrastustoiminnan elvyttäminen esimerkiksi tutustumalla Leppävaaran ja Helsingin väliseen kaupunkirataan kävellen, eikä aina vain A-junalla. Toinen, mikä tulee mieleen, olisi tutustua viimeinkin joihinkin Helsingin turistirysiin, kuten nyt vaikka eläinpuistoon tai Suomen linnaan, mutta ne kuuluvat ehkä ennemmin varsinaisen kesälomani ohjelmaan sitten myöhemmin.
Ennustan siis, etten tule poistumaan kovin monen kilometrin päähän asunnoltani, eivätkä todennäköisyydet saada edes kaikki-voittaa -arvalla saatavaa palkintoa lottovoitosta puhumattakaan, mikä muille ihmisille on todistusaineiston perusteella sitä jokapäiväistä kauraa.
Päivän saldo:
+ viikon kolmas kuntosalikäynti, ja yllättäen motivaatiota riittäisi näillä näkymin huomisellekin.
- tein mokan, joka saattaa vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiini työpaikallani. En taas tiedä, mitä ajattelin. Pitäisi miettiä aina kaksi kertaa, mikä on tärkeämpää: elämien sotkeminen työasioilla vai ihmisten huomiointi muinakin kuin kollegoina. Saatan kyllä taas liioitella mielessäni.
- minulla oli mielessä jotain varsinaista asiaakin tänne suollettavaksi, mutta nyt ei muistu mieleen, ja on kuitenkin pakko häivyttää edellinen merkintä kirjoittamalla jotain.
Edelleenkään mitään muuta edistystä ei ole tapahtunut. Viikonloppu on tietysti pian taas edessä ja mietin, pitäisikö tällöin tehdä jotain. En tarkoita edellisessä merkinnässä mainitsemaani öyhöväen tavoille alkamista, siis yritteliäisyyden suoraa lisäämistä, mutta ehkä pitäisi keksiä jotain, siis mennä jonnekin tekemään jotain muuta kuin teen tavallisesti viikonloppuisin. En vain keksi mitään muuta järkevää kuin rakkaan harrastustoiminnan elvyttäminen esimerkiksi tutustumalla Leppävaaran ja Helsingin väliseen kaupunkirataan kävellen, eikä aina vain A-junalla. Toinen, mikä tulee mieleen, olisi tutustua viimeinkin joihinkin Helsingin turistirysiin, kuten nyt vaikka eläinpuistoon tai Suomen linnaan, mutta ne kuuluvat ehkä ennemmin varsinaisen kesälomani ohjelmaan sitten myöhemmin.
Ennustan siis, etten tule poistumaan kovin monen kilometrin päähän asunnoltani, eivätkä todennäköisyydet saada edes kaikki-voittaa -arvalla saatavaa palkintoa lottovoitosta puhumattakaan, mikä muille ihmisille on todistusaineiston perusteella sitä jokapäiväistä kauraa.
Päivän saldo:
+ viikon kolmas kuntosalikäynti, ja yllättäen motivaatiota riittäisi näillä näkymin huomisellekin.
- tein mokan, joka saattaa vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiini työpaikallani. En taas tiedä, mitä ajattelin. Pitäisi miettiä aina kaksi kertaa, mikä on tärkeämpää: elämien sotkeminen työasioilla vai ihmisten huomiointi muinakin kuin kollegoina. Saatan kyllä taas liioitella mielessäni.
- minulla oli mielessä jotain varsinaista asiaakin tänne suollettavaksi, mutta nyt ei muistu mieleen, ja on kuitenkin pakko häivyttää edellinen merkintä kirjoittamalla jotain.
tiistai 12. toukokuuta 2009
Vienti
Lyödään hetkeksi vähän perinteisempi vaihde silmään. Panun blogissa oli seuraavanlainen kommentti. Olen nähnyt ihan vastaavia kymmenittäin, ellei sadoittain, mutta nostetaan nyt tämä.
En ole koskaan oikein päässyt itseni kanssa sopuun siitä, pitäisikö tällaisten kommenttien antaa minulle toivoa, vai katkeroittaa lopullisesti. Tavallaan voin yhtyä sen sanomaan: valtaosa minunkin tuntemistani nörttimiehistä on parisuhteessa. Tunnen tosin niin vähän ihmisiä, että ei voi niinku yleistää. Mutta jos tämä tosiaan on vallitseva asiantila, niin mitä helvettiä minä oikein teen sitten väärin? Ne minunkaan tuntemani nörttimiehet eivät ole pelastuneet sillä, että olisivat alkaneet öyhöväen tavoille, vaan jostain heillekin vain on siunaantunut tyttöystävät. Netistä siis kai. Sieltä en vain ole koskaan onnistunut löytämään yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuin halveksuntaa ja sitten niitä, jotka eivät pidä ominaisuuksiani niin vastenmielisinä, etteivätkö voisi olla kavereita, muttei enempää.
Miten ne muut onnistuvat? Vai oliko se yksi mahdollisuuteni se, johon olisi pitänyt tarttua ja se, etten pystynyt kiinnostamaan tapailua pidempään, jonkinlainen tunnevamma, jollaisesta normaali nörttimies ei kärsi? Tämä nyt ei ainakaan helpota tunnelukkojen tiirikoinnissa.
"Siinä vaiheessa kun päästään aikuisuuteen, nörttimiehillä on kyllä hyvinkin vientiä. Minä ainakin viihdyn nörttimiesten seurassa, seurustelen sellaisen kanssa, ja exänikin oli nörtti. Valtaosa tuntemistani nörttimiehistä on parisuhteessa, ihan hyvännäköisten ja täyspäisten naisten kanssa vieläpä. Star trek -fanitus, rooli- ja tietokonepelit, kirjallisuus, pienoismallien kokoaminen ym. nörttiharrastukset ovat tuntemieni naisten keskuudessa paljon toivotumpia harrastuksia miehelle kuin vaikkapa moottoripyöräily, auton rassaaminen tai penkkiurheilu."
En ole koskaan oikein päässyt itseni kanssa sopuun siitä, pitäisikö tällaisten kommenttien antaa minulle toivoa, vai katkeroittaa lopullisesti. Tavallaan voin yhtyä sen sanomaan: valtaosa minunkin tuntemistani nörttimiehistä on parisuhteessa. Tunnen tosin niin vähän ihmisiä, että ei voi niinku yleistää. Mutta jos tämä tosiaan on vallitseva asiantila, niin mitä helvettiä minä oikein teen sitten väärin? Ne minunkaan tuntemani nörttimiehet eivät ole pelastuneet sillä, että olisivat alkaneet öyhöväen tavoille, vaan jostain heillekin vain on siunaantunut tyttöystävät. Netistä siis kai. Sieltä en vain ole koskaan onnistunut löytämään yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuin halveksuntaa ja sitten niitä, jotka eivät pidä ominaisuuksiani niin vastenmielisinä, etteivätkö voisi olla kavereita, muttei enempää.
Miten ne muut onnistuvat? Vai oliko se yksi mahdollisuuteni se, johon olisi pitänyt tarttua ja se, etten pystynyt kiinnostamaan tapailua pidempään, jonkinlainen tunnevamma, jollaisesta normaali nörttimies ei kärsi? Tämä nyt ei ainakaan helpota tunnelukkojen tiirikoinnissa.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Steroidipsyko
Viikonloppu meni käytännössä koomassa. Olen yrittänyt ottaa tavakseni käydä edes viikonloppuna ulkona kahvilla, mutta nyt se ei onnistunut. Sosiaaliset taitoni ovat siis junnanneet paikoillaan.
Tepon viime merkintään tulleesta kommentista pääsen kuitenkin siihen, että tänään huomasin selvästi kuntosalilla käydessäni edistystäni. Yksi käyttämistäni vakiolaitteista on sellainen hauislihaslaite - kuntosalikäyntini koostuvat siis lämmittelyn lisäksi vain muutamista laitteista, mutta joilla teen kullakin useamman pitkän (tässä pitkä on hieman suhteellinen käsite) sarjan. Olen pyrkinyt tekemään sillä kolme kertaa kolmenkymmenen väännön sarjan viiden kilon painolla - siinä muuten näette, että olen tosiaan rapakuntoinen narukäsi - mutta yleensä sarjat ovat olleet tyyliin 30-25-18. Alkuaikoina tyyliin 20-10-7. Tänään sain ensimmäistä kertaa 30-30-30, ja olisin voinut vielä jatkaa vähän. Kukaties oikeaan kesään mennessä pystyn lisäämään jo hieman painoja, ja kukaties ensi kesään mennessä salin tytöt eivät enää tirsku selän takana - niin kovaa.
Kommenttiin palatakseni lasken kuntoilun tämän blogin näkökulmasta passiiviseksi toiminnaksi, vaikka kuntoilu jos mikä on aktiivista puuhaa. Koska päätavoitteeni on kuitenkin muuttua poikaystäväkelpoiseksi - siis jossain mielessä sosiaalisesti taitavaksi ja elämänasenteeltani aktiivisemmaksi (tarkoittaa: energisempi, osallistuvampi), ja siitä näkökulmasta oman terveyden kohentaminen on vain jonkinlaista taustapuuhaa, melkein kuin jotain mitä tekee silloin, kun ei tee muuta. Salille tai lenkille lähtö ei ole minulle mikään uroteko, toisin kuin esimerkiksi jutun iskeminen tuntemattoman ihmisen, erityisesti naisen, kanssa. Kunnon kohottaminen vaatii vain jonkinlaista perusviitseliäisyyttä ja itsekuria, ja vaikka esimerkiksi ruokavalioltani edelleen lankean todella helposti etenkin viikonloppuisin, ei se kuitenkaan ole mitään aktiivista "nyt puserran itseni itsekuriin, puuh". Siis se on jonkinlaista passiivista puurtamista, jonka tuloksia ei edes näe heti.
Mutta muuta kehumista ei siis tälläkään erää ole. Minun pitäisi käydä kauhukseni taas vaatekaupassa. Tarvitsisin jonkinlaisen kesätakin. Ei nyt muuten, mutta näytän ainakin aamuisin hölmöltä pelkässä paidassa, ja talvisin käyttämässäni villakangastakissa on alkanut tulla hieman turhan lämmin, plus että sekin näyttää näillä säillä vähän hölmöltä.
Tepon viime merkintään tulleesta kommentista pääsen kuitenkin siihen, että tänään huomasin selvästi kuntosalilla käydessäni edistystäni. Yksi käyttämistäni vakiolaitteista on sellainen hauislihaslaite - kuntosalikäyntini koostuvat siis lämmittelyn lisäksi vain muutamista laitteista, mutta joilla teen kullakin useamman pitkän (tässä pitkä on hieman suhteellinen käsite) sarjan. Olen pyrkinyt tekemään sillä kolme kertaa kolmenkymmenen väännön sarjan viiden kilon painolla - siinä muuten näette, että olen tosiaan rapakuntoinen narukäsi - mutta yleensä sarjat ovat olleet tyyliin 30-25-18. Alkuaikoina tyyliin 20-10-7. Tänään sain ensimmäistä kertaa 30-30-30, ja olisin voinut vielä jatkaa vähän. Kukaties oikeaan kesään mennessä pystyn lisäämään jo hieman painoja, ja kukaties ensi kesään mennessä salin tytöt eivät enää tirsku selän takana - niin kovaa.
Kommenttiin palatakseni lasken kuntoilun tämän blogin näkökulmasta passiiviseksi toiminnaksi, vaikka kuntoilu jos mikä on aktiivista puuhaa. Koska päätavoitteeni on kuitenkin muuttua poikaystäväkelpoiseksi - siis jossain mielessä sosiaalisesti taitavaksi ja elämänasenteeltani aktiivisemmaksi (tarkoittaa: energisempi, osallistuvampi), ja siitä näkökulmasta oman terveyden kohentaminen on vain jonkinlaista taustapuuhaa, melkein kuin jotain mitä tekee silloin, kun ei tee muuta. Salille tai lenkille lähtö ei ole minulle mikään uroteko, toisin kuin esimerkiksi jutun iskeminen tuntemattoman ihmisen, erityisesti naisen, kanssa. Kunnon kohottaminen vaatii vain jonkinlaista perusviitseliäisyyttä ja itsekuria, ja vaikka esimerkiksi ruokavalioltani edelleen lankean todella helposti etenkin viikonloppuisin, ei se kuitenkaan ole mitään aktiivista "nyt puserran itseni itsekuriin, puuh". Siis se on jonkinlaista passiivista puurtamista, jonka tuloksia ei edes näe heti.
Mutta muuta kehumista ei siis tälläkään erää ole. Minun pitäisi käydä kauhukseni taas vaatekaupassa. Tarvitsisin jonkinlaisen kesätakin. Ei nyt muuten, mutta näytän ainakin aamuisin hölmöltä pelkässä paidassa, ja talvisin käyttämässäni villakangastakissa on alkanut tulla hieman turhan lämmin, plus että sekin näyttää näillä säillä vähän hölmöltä.
tiistai 5. toukokuuta 2009
Much ado about nothing
Hiljaiseloa on jatkunut taas sen verran kauan, että on aika raportoida, ettei ole mitään raportoitavaa. On tässä ollut kyllä tekemistäkin kevätloman ja sen kunniaksi suorittamani pienen irtioton muodossa, mutta kehitykseni seurustelukumppanikelpoiseksi eli normaaliksi ihmiseksi on ollut lähinnä passiivista, jossei sentään kuitenkaan taantumuksellista.
Pääsisinpä edes varmuuteen siitä, onko tavoitteeni edes toteutettavissa - tällaisina passiivisina kausina varmistun siitä, etten oikeasti kaipaa mitään seurustelusuhdetta tai seksiä kenenkään kanssa. Ongelma on siinä, että heti kun tuudittaudun vakaumukselliseen selibaattiin, huomaankin taas haaveilevani siitä mahdollisuudesta. Elämä helpottuisi jo sillä, että pääsisin siitä epävarmuudesta lopullisesti.
Jos pitäisi kertakaikkiaan vain valita jompikumpi, joutuisin varmaan valitsemaan vakaumuksellisen selibaatin. Perustelen sitä sillä, että nuorempana en ollut kahden vaiheilla, vaan halusin nimenomaan tyttöystävän; se oli jonkinlainen valkoinen valas, jota en väsynyt tavoittelemasta ainakaan mielessäni. Jos kehitys on tuonut minut tähän tilaan jossa en ole niin varma, voin olettaa kehityksen jatkuvan samansuuntaisena - miksi kehitys vaihtaisi suuntaakaan? Lopulta päätyisin siis joka tapauksessa siihen, että en edes haluaisi. Siis todella olisin haluamatta, en vain siinä mielessä, johon liittyvät ketut ja pihlajanmarjat.
Tietysti minulle tulee mieleen ne vanhat klassikotkin, joiden perusteella pitäisi vain antaa olla:
Mutta eihän tämän bloggauksen pitänyt tällaiseksi surkutteluksi mennä. En vain tiedä, miten voisin kirjata sadannen kerran ylös eräitä realiteettejä kuulostamatta surkuttelijalta. Vastapainoksi sanotaan nyt, että en pidä itseäni kuitenkaan täysin toivottomana tapauksena vieläkään. Vaikka ylläolevat kolme kohtaa ovat kovia realiteettejä, ne eivät kuitenkaan ole mitenkään ehdottomia. Ei ole mahdotonta, että kohtaisin jonkun, jonka kanssa oppisin sen, mitä olisi pitänyt oppia jo aikapäiviä, ja vielä ajoissa niin, ettei suhde ehdi mureta käsiin. Joka tapauksessa olen nyt luultavasti valmiimpi kuin koskaan minkäänlaiseen suhteeseen, vaikken sinänsä olisi valmis. Ennen - ja siis myös silloin, kun aktiivisesti halusin suhdetta - olin luultavasti vielä epävalmiimpi. Varma en voi tietenkään olla.
Päivän saldo:
+ Olen pitänyt kiinni (lähes) päivittäisestä kuntoilusta.
+ Ainoa lipsuminen tapahtui "irtiottoni" aikana, mutta en laske sitä lipsahdukseksi. Tuulettuminen teki varmasti hyvää, vaikka ympäristönvaihdos ei näyttänyt helpottavan minua tuomaan esille mitään salattuja puolia itsestäni.
- Olen ajautunut taas jonkinlaiseen tilaan, jota en osaa kuvata muutoin kuin "passiivinen".
Pääsisinpä edes varmuuteen siitä, onko tavoitteeni edes toteutettavissa - tällaisina passiivisina kausina varmistun siitä, etten oikeasti kaipaa mitään seurustelusuhdetta tai seksiä kenenkään kanssa. Ongelma on siinä, että heti kun tuudittaudun vakaumukselliseen selibaattiin, huomaankin taas haaveilevani siitä mahdollisuudesta. Elämä helpottuisi jo sillä, että pääsisin siitä epävarmuudesta lopullisesti.
Jos pitäisi kertakaikkiaan vain valita jompikumpi, joutuisin varmaan valitsemaan vakaumuksellisen selibaatin. Perustelen sitä sillä, että nuorempana en ollut kahden vaiheilla, vaan halusin nimenomaan tyttöystävän; se oli jonkinlainen valkoinen valas, jota en väsynyt tavoittelemasta ainakaan mielessäni. Jos kehitys on tuonut minut tähän tilaan jossa en ole niin varma, voin olettaa kehityksen jatkuvan samansuuntaisena - miksi kehitys vaihtaisi suuntaakaan? Lopulta päätyisin siis joka tapauksessa siihen, että en edes haluaisi. Siis todella olisin haluamatta, en vain siinä mielessä, johon liittyvät ketut ja pihlajanmarjat.
Tietysti minulle tulee mieleen ne vanhat klassikotkin, joiden perusteella pitäisi vain antaa olla:
- Sinkkunaisia ei ole enää (siis tässä iässä. -lisäys 21.05) - ainakaan niin paljoa, että henkilö voisi löytää sen, josta pitää ja joka myös pitäisi tästä. Ja jos tällainen löytyy, niin jokin estää mitään suurempaa syntymästä.
- En voisi enää oppia elämään parisuhteessa, tai
- edes pitämään omalta osaltani yllä suhdetta keneenkään.
Mutta eihän tämän bloggauksen pitänyt tällaiseksi surkutteluksi mennä. En vain tiedä, miten voisin kirjata sadannen kerran ylös eräitä realiteettejä kuulostamatta surkuttelijalta. Vastapainoksi sanotaan nyt, että en pidä itseäni kuitenkaan täysin toivottomana tapauksena vieläkään. Vaikka ylläolevat kolme kohtaa ovat kovia realiteettejä, ne eivät kuitenkaan ole mitenkään ehdottomia. Ei ole mahdotonta, että kohtaisin jonkun, jonka kanssa oppisin sen, mitä olisi pitänyt oppia jo aikapäiviä, ja vielä ajoissa niin, ettei suhde ehdi mureta käsiin. Joka tapauksessa olen nyt luultavasti valmiimpi kuin koskaan minkäänlaiseen suhteeseen, vaikken sinänsä olisi valmis. Ennen - ja siis myös silloin, kun aktiivisesti halusin suhdetta - olin luultavasti vielä epävalmiimpi. Varma en voi tietenkään olla.
Päivän saldo:
+ Olen pitänyt kiinni (lähes) päivittäisestä kuntoilusta.
+ Ainoa lipsuminen tapahtui "irtiottoni" aikana, mutta en laske sitä lipsahdukseksi. Tuulettuminen teki varmasti hyvää, vaikka ympäristönvaihdos ei näyttänyt helpottavan minua tuomaan esille mitään salattuja puolia itsestäni.
- Olen ajautunut taas jonkinlaiseen tilaan, jota en osaa kuvata muutoin kuin "passiivinen".
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Monillekaan ei tuottane vaikeuksia arvata, miten se vappu tässä leirissä sujui. Kyseinen juhlapyhä kuuluu jonkun ystävänpäivän ja juhannuksen ohella siihen sarjaan, joka on omiaan aiheuttamaan eristäytyneisyyden tuntumaa ja tunnetta siitä, että on jotenkin irrallaan maailmasta ja muista ihmisistä, ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana.
Ei sillä, minulla kyllä oli kerrankin aidosti mukava vappu, mutta yksin se silti sujui, puhumatta kenellekään, koskematta ketään. Ajattelin tilapäisen ympäristönvaihdoksen jotenkin tuovan minusta esiin uusia puolia, mutta olin väärässä. Tiesin tietysti silläkin teorialla olevan rajansa. Ei toisaalta kannata minunkaan hirveästi pettyä siihen, sillä kuitenkin tiesin myös sen, että vain kovalla vaivalla voi itsessään päätyä havaitsemaan jännittäviä muutoksia. Olikin parempi palautua todellisuuteen ja arkeen siitä toiveunen ja painajaisen vuoropuhelusta, jossa on jokseenkin ainoa yksin oleva.
Ei sillä, minulla kyllä oli kerrankin aidosti mukava vappu, mutta yksin se silti sujui, puhumatta kenellekään, koskematta ketään. Ajattelin tilapäisen ympäristönvaihdoksen jotenkin tuovan minusta esiin uusia puolia, mutta olin väärässä. Tiesin tietysti silläkin teorialla olevan rajansa. Ei toisaalta kannata minunkaan hirveästi pettyä siihen, sillä kuitenkin tiesin myös sen, että vain kovalla vaivalla voi itsessään päätyä havaitsemaan jännittäviä muutoksia. Olikin parempi palautua todellisuuteen ja arkeen siitä toiveunen ja painajaisen vuoropuhelusta, jossa on jokseenkin ainoa yksin oleva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)