Ruikutus

Pahoittelen edellistä merkintää. Hetkittäin iskee jonkinlainen tarve suoltaa sellaista tekstiä, vaikka faktathan ovat kaikille, myös minulle, selvät. Viittaan siis ensisijaisesti yritteliäisyyteeni, joka on varmasti suurin syy ikisinkun elämääni. Se vaikuttaa suoraan todennäköisyyksiin, siinä missä muiden tekijöiden, kuten nyt vaikka ulkoisten piirteitteni, vaikutus ei ole yksikäsitteisesti määrättävissä korkeintaan kuin joinain tilastollisina tunnuslukuina.

Edelleenkään mitään muuta edistystä ei ole tapahtunut. Viikonloppu on tietysti pian taas edessä ja mietin, pitäisikö tällöin tehdä jotain. En tarkoita edellisessä merkinnässä mainitsemaani öyhöväen tavoille alkamista, siis yritteliäisyyden suoraa lisäämistä, mutta ehkä pitäisi keksiä jotain, siis mennä jonnekin tekemään jotain muuta kuin teen tavallisesti viikonloppuisin. En vain keksi mitään muuta järkevää kuin rakkaan harrastustoiminnan elvyttäminen esimerkiksi tutustumalla Leppävaaran ja Helsingin väliseen kaupunkirataan kävellen, eikä aina vain A-junalla. Toinen, mikä tulee mieleen, olisi tutustua viimeinkin joihinkin Helsingin turistirysiin, kuten nyt vaikka eläinpuistoon tai Suomen linnaan, mutta ne kuuluvat ehkä ennemmin varsinaisen kesälomani ohjelmaan sitten myöhemmin.

Ennustan siis, etten tule poistumaan kovin monen kilometrin päähän asunnoltani, eivätkä todennäköisyydet saada edes kaikki-voittaa -arvalla saatavaa palkintoa lottovoitosta puhumattakaan, mikä muille ihmisille on todistusaineiston perusteella sitä jokapäiväistä kauraa.

Päivän saldo:

+ viikon kolmas kuntosalikäynti, ja yllättäen motivaatiota riittäisi näillä näkymin huomisellekin.

- tein mokan, joka saattaa vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiini työpaikallani. En taas tiedä, mitä ajattelin. Pitäisi miettiä aina kaksi kertaa, mikä on tärkeämpää: elämien sotkeminen työasioilla vai ihmisten huomiointi muinakin kuin kollegoina. Saatan kyllä taas liioitella mielessäni.

- minulla oli mielessä jotain varsinaista asiaakin tänne suollettavaksi, mutta nyt ei muistu mieleen, ja on kuitenkin pakko häivyttää edellinen merkintä kirjoittamalla jotain.

Vienti

Lyödään hetkeksi vähän perinteisempi vaihde silmään. Panun blogissa oli seuraavanlainen kommentti. Olen nähnyt ihan vastaavia kymmenittäin, ellei sadoittain, mutta nostetaan nyt tämä.

"Siinä vaiheessa kun päästään aikuisuuteen, nörttimiehillä on kyllä hyvinkin vientiä. Minä ainakin viihdyn nörttimiesten seurassa, seurustelen sellaisen kanssa, ja exänikin oli nörtti. Valtaosa tuntemistani nörttimiehistä on parisuhteessa, ihan hyvännäköisten ja täyspäisten naisten kanssa vieläpä. Star trek -fanitus, rooli- ja tietokonepelit, kirjallisuus, pienoismallien kokoaminen ym. nörttiharrastukset ovat tuntemieni naisten keskuudessa paljon toivotumpia harrastuksia miehelle kuin vaikkapa moottoripyöräily, auton rassaaminen tai penkkiurheilu."

En ole koskaan oikein päässyt itseni kanssa sopuun siitä, pitäisikö tällaisten kommenttien antaa minulle toivoa, vai katkeroittaa lopullisesti. Tavallaan voin yhtyä sen sanomaan: valtaosa minunkin tuntemistani nörttimiehistä on parisuhteessa. Tunnen tosin niin vähän ihmisiä, että ei voi niinku yleistää. Mutta jos tämä tosiaan on vallitseva asiantila, niin mitä helvettiä minä oikein teen sitten väärin? Ne minunkaan tuntemani nörttimiehet eivät ole pelastuneet sillä, että olisivat alkaneet öyhöväen tavoille, vaan jostain heillekin vain on siunaantunut tyttöystävät. Netistä siis kai. Sieltä en vain ole koskaan onnistunut löytämään yhtä poikkeusta lukuunottamatta kuin halveksuntaa ja sitten niitä, jotka eivät pidä ominaisuuksiani niin vastenmielisinä, etteivätkö voisi olla kavereita, muttei enempää.

Miten ne muut onnistuvat? Vai oliko se yksi mahdollisuuteni se, johon olisi pitänyt tarttua ja se, etten pystynyt kiinnostamaan tapailua pidempään, jonkinlainen tunnevamma, jollaisesta normaali nörttimies ei kärsi? Tämä nyt ei ainakaan helpota tunnelukkojen tiirikoinnissa.

Steroidipsyko

Viikonloppu meni käytännössä koomassa. Olen yrittänyt ottaa tavakseni käydä edes viikonloppuna ulkona kahvilla, mutta nyt se ei onnistunut. Sosiaaliset taitoni ovat siis junnanneet paikoillaan.

Tepon viime merkintään tulleesta kommentista pääsen kuitenkin siihen, että tänään huomasin selvästi kuntosalilla käydessäni edistystäni. Yksi käyttämistäni vakiolaitteista on sellainen hauislihaslaite - kuntosalikäyntini koostuvat siis lämmittelyn lisäksi vain muutamista laitteista, mutta joilla teen kullakin useamman pitkän (tässä pitkä on hieman suhteellinen käsite) sarjan. Olen pyrkinyt tekemään sillä kolme kertaa kolmenkymmenen väännön sarjan viiden kilon painolla - siinä muuten näette, että olen tosiaan rapakuntoinen narukäsi - mutta yleensä sarjat ovat olleet tyyliin 30-25-18. Alkuaikoina tyyliin 20-10-7. Tänään sain ensimmäistä kertaa 30-30-30, ja olisin voinut vielä jatkaa vähän. Kukaties oikeaan kesään mennessä pystyn lisäämään jo hieman painoja, ja kukaties ensi kesään mennessä salin tytöt eivät enää tirsku selän takana - niin kovaa.

Kommenttiin palatakseni lasken kuntoilun tämän blogin näkökulmasta passiiviseksi toiminnaksi, vaikka kuntoilu jos mikä on aktiivista puuhaa. Koska päätavoitteeni on kuitenkin muuttua poikaystäväkelpoiseksi - siis jossain mielessä sosiaalisesti taitavaksi ja elämänasenteeltani aktiivisemmaksi (tarkoittaa: energisempi, osallistuvampi), ja siitä näkökulmasta oman terveyden kohentaminen on vain jonkinlaista taustapuuhaa, melkein kuin jotain mitä tekee silloin, kun ei tee muuta. Salille tai lenkille lähtö ei ole minulle mikään uroteko, toisin kuin esimerkiksi jutun iskeminen tuntemattoman ihmisen, erityisesti naisen, kanssa. Kunnon kohottaminen vaatii vain jonkinlaista perusviitseliäisyyttä ja itsekuria, ja vaikka esimerkiksi ruokavalioltani edelleen lankean todella helposti etenkin viikonloppuisin, ei se kuitenkaan ole mitään aktiivista "nyt puserran itseni itsekuriin, puuh". Siis se on jonkinlaista passiivista puurtamista, jonka tuloksia ei edes näe heti.

Mutta muuta kehumista ei siis tälläkään erää ole. Minun pitäisi käydä kauhukseni taas vaatekaupassa. Tarvitsisin jonkinlaisen kesätakin. Ei nyt muuten, mutta näytän ainakin aamuisin hölmöltä pelkässä paidassa, ja talvisin käyttämässäni villakangastakissa on alkanut tulla hieman turhan lämmin, plus että sekin näyttää näillä säillä vähän hölmöltä.

Much ado about nothing

Hiljaiseloa on jatkunut taas sen verran kauan, että on aika raportoida, ettei ole mitään raportoitavaa. On tässä ollut kyllä tekemistäkin kevätloman ja sen kunniaksi suorittamani pienen irtioton muodossa, mutta kehitykseni seurustelukumppanikelpoiseksi eli normaaliksi ihmiseksi on ollut lähinnä passiivista, jossei sentään kuitenkaan taantumuksellista.

Pääsisinpä edes varmuuteen siitä, onko tavoitteeni edes toteutettavissa - tällaisina passiivisina kausina varmistun siitä, etten oikeasti kaipaa mitään seurustelusuhdetta tai seksiä kenenkään kanssa. Ongelma on siinä, että heti kun tuudittaudun vakaumukselliseen selibaattiin, huomaankin taas haaveilevani siitä mahdollisuudesta. Elämä helpottuisi jo sillä, että pääsisin siitä epävarmuudesta lopullisesti.

Jos pitäisi kertakaikkiaan vain valita jompikumpi, joutuisin varmaan valitsemaan vakaumuksellisen selibaatin. Perustelen sitä sillä, että nuorempana en ollut kahden vaiheilla, vaan halusin nimenomaan tyttöystävän; se oli jonkinlainen valkoinen valas, jota en väsynyt tavoittelemasta ainakaan mielessäni. Jos kehitys on tuonut minut tähän tilaan jossa en ole niin varma, voin olettaa kehityksen jatkuvan samansuuntaisena - miksi kehitys vaihtaisi suuntaakaan? Lopulta päätyisin siis joka tapauksessa siihen, että en edes haluaisi. Siis todella olisin haluamatta, en vain siinä mielessä, johon liittyvät ketut ja pihlajanmarjat.

Tietysti minulle tulee mieleen ne vanhat klassikotkin, joiden perusteella pitäisi vain antaa olla:

1. Sinkkunaisia ei ole enää (siis tässä iässä. -lisäys 21.05) - ainakaan niin paljoa, että henkilö voisi löytää sen, josta pitää ja joka myös pitäisi tästä. Ja jos tällainen löytyy, niin jokin estää mitään suurempaa syntymästä.
2. En voisi enää oppia elämään parisuhteessa, tai
3. edes pitämään omalta osaltani yllä suhdetta keneenkään.

Sanalla sanoen: olen liian vanha.

Mutta eihän tämän bloggauksen pitänyt tällaiseksi surkutteluksi mennä. En vain tiedä, miten voisin kirjata sadannen kerran ylös eräitä realiteettejä kuulostamatta surkuttelijalta. Vastapainoksi sanotaan nyt, että en pidä itseäni kuitenkaan täysin toivottomana tapauksena vieläkään. Vaikka ylläolevat kolme kohtaa ovat kovia realiteettejä, ne eivät kuitenkaan ole mitenkään ehdottomia. Ei ole mahdotonta, että kohtaisin jonkun, jonka kanssa oppisin sen, mitä olisi pitänyt oppia jo aikapäiviä, ja vielä ajoissa niin, ettei suhde ehdi mureta käsiin. Joka tapauksessa olen nyt luultavasti valmiimpi kuin koskaan minkäänlaiseen suhteeseen, vaikken sinänsä olisi valmis. Ennen - ja siis myös silloin, kun aktiivisesti halusin suhdetta - olin luultavasti vielä epävalmiimpi. Varma en voi tietenkään olla.

Päivän saldo:

+ Olen pitänyt kiinni (lähes) päivittäisestä kuntoilusta.
+ Ainoa lipsuminen tapahtui "irtiottoni" aikana, mutta en laske sitä lipsahdukseksi. Tuulettuminen teki varmasti hyvää, vaikka ympäristönvaihdos ei näyttänyt helpottavan minua tuomaan esille mitään salattuja puolia itsestäni.

- Olen ajautunut taas jonkinlaiseen tilaan, jota en osaa kuvata muutoin kuin "passiivinen".

Monillekaan ei tuottane vaikeuksia arvata, miten se vappu tässä leirissä sujui. Kyseinen juhlapyhä kuuluu jonkun ystävänpäivän ja juhannuksen ohella siihen sarjaan, joka on omiaan aiheuttamaan eristäytyneisyyden tuntumaa ja tunnetta siitä, että on jotenkin irrallaan maailmasta ja muista ihmisistä, ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana.

Ei sillä, minulla kyllä oli kerrankin aidosti mukava vappu, mutta yksin se silti sujui, puhumatta kenellekään, koskematta ketään. Ajattelin tilapäisen ympäristönvaihdoksen jotenkin tuovan minusta esiin uusia puolia, mutta olin väärässä. Tiesin tietysti silläkin teorialla olevan rajansa. Ei toisaalta kannata minunkaan hirveästi pettyä siihen, sillä kuitenkin tiesin myös sen, että vain kovalla vaivalla voi itsessään päätyä havaitsemaan jännittäviä muutoksia. Olikin parempi palautua todellisuuteen ja arkeen siitä toiveunen ja painajaisen vuoropuhelusta, jossa on jokseenkin ainoa yksin oleva.

Kalapuikkoviikset kasvavat

Kerroin taannoin salaisesta kiinnostuksenkohteestani. Olen tehnyt melko aktiivista työtä hänen häivyttämiseksi mielestäni, ja onnistunutkin melko hyvin. Ja tänään hän sitten tuli vastaan tilanteessa, jossa jouduin puhumaan hänen kanssaan. Voi sitä tunnetta, kun näin hänen saapuvan avaamaan minulle ovea. En voinut paetakaan. En ole kohtalon kanssa näemmä kovin hyvää pataa. Toisaalta muistelin tapahtumaa koko päivän hymyissä suin.

Myöhemmin iltapäivällä kuitenkin eräs tapahtuma sekoitti ajatukseni. Kohtasin jonkun nuoren naisen. Hän oli ilmeisesti hieman sekaisin - jutellessaan hän paljasti ymmärtääkseni taipumuksen käyttää huumeita - ja kertoi tarvitsevansa rahaa junalippuun. Pikkuhilutkin kuulemma kelpaisivat. En ole muistaakseni koskaan antanut kerjäävälle rahaa, mutta hänen kohdallaan tein poikkeuksen, ja annoin kaikki kolikkoni (jotain 5 euroa tai vähän päälle). Ajattelin, että valehteli hän minulle tai ei, hänellä joka tapauksessa on enemmän käyttöä niille kuin minulla. Ajattelin, että vaikka hän ostaisi niillä lisää aineita, olisin silti tehnyt hyvän työn. Perustelen asiaa sillä, että hän nollaa suuremmalla todennäköisyydellä puhui totta, ja jos hän puhui totta, tulin auttaneeksi häntä eli lisänneeksi hyvää maailmassa. Hän saattoi myös valehdella, mutta tällöin kontribuutiollani ei ole pahaa lisäävää vaikutusta, sillä hän olisi luultavimmin (siis ykköstä hyvin lähellä olevalla todennäköisyydellä) kuitenkin saanut rahat jostain ja ennen kaikkea henkilöiltä, jotka olisivat aktiivisesti vaatineet jotain takaisinmaksuna.

Ongelma kuitenkin on siinä, etten voi olla enää ihan varma motiiveistani. Hän nimittäin yllättyi kovasti anteliaisuudesta, ja halasi minua pitkään ja lujasti puristaen. Ja minä nautin siitä. Päättelen siis, että tulin tietämättäni ostaneeksi seksiä. Ja, öh, hän tuli tietämättään myyneeksi sitä. Joka tapauksessa olen siis rikollinen. Menen antautumaan poliiseille heti huomenna aamulla. Näin kyllä tytön (tai naisen, en ole ihan varma hänen iästään. Luultavasti yli 20, kohtuullisella todennäköisyydellä alle 30) menevän junaan, että ehkä olen kuitenkin hyvittänyt katalan tekoni.

Päivän saldo:

+ Puhuin takeltematta SKK:lle, enkä panikoinut, tai ainakaan sydämen hakkaus ei tuntunut missään.
+ En osannut puhua Halaajalle, mutta olin hyvä kuuntelija (en tosin kuullut kuin sanoja sieltä täältä). Enkä ole ihan varma, oliko se saavutus.

- En nyt taaskaan keksi oikein muuta.