Päivän epistola

Näin tänään bussissa salaisen ihastukseni. En tosin tiedä, voiko puhua oikein ihastuksestakaan - en tunne häntä sinänsä, mutta näen hänet vain ohimennen usein. Hän tuskin tietää minun olemassaolosta saati sitten mitään muutakaan minusta, joten oikeampaa lienisi sanoa: näin salaisen kiinnostuksen kohteeni. Hän istui melko lähelle minua, ei kylläkään viereeni, ja kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi itkenyt. Kasvoilta sitä ei voinut nähdä - hänellä vaikuttaisi olevan luonnostaan hieman surumieliset kasvot, tai ehkä se johtuu vain minun olemassaolostani - enkä havainnut kyyneliäkään. En uskaltanut katsoa kunnolla, mutta hän näytti pyyhkivän sormilla kasvojaan, ja se hiljainen niiskutus ei ollut sävyltään nuhainen.

Saatoin toki vain kuvitella kaiken. Tämä johdatti ajatukseni joka tapauksessa siihen, miten näin seniori-ikäisenä on enää miespuolisen neutrin mahdollista löytää tyttöystävä. Sinkkuja ei enää ole, joten pitää kääntää katseensa eronneisiin (miten toisaalta voi kääntää katseensa jostain, jota ei ole edes olemassa? Tässä iässä nainen voi olla enää vain varattu tai eronnut. Tai leski, mutta en tunne kyllä yhtään). Nyt on kaksi mahdollisuutta: joko mies tuntee vapautuneen naisen, tai sitten hän ei tunne. Jos hän ei tunne, niin hyvä: ei tarvitse kuin kohdata nainen ja panna sukat pyörimään - rakkaus kipinöi, uusi suhde syntyy. Vaihtoehtoisesti voi myös tutustua. Aika tutustumisesta rakastumiseen ei vain saisi olla kovin pitkä, sillä koko ajan on vaara, että tyttö kohtaa jonkun, jonka kanssa tämä aika on lyhyempi.

Jos taas tuntee tytön etukäteen, on tilanne vähän mutkikkaampi. Jos ei ole ennen vapautumista ollut kiinnostunut siinä mielessä tästä tytöstä, voi tarpeeksi tasokas mies selvitä tilanteesta. Me rumat ja mitäänsanomattomat olmit taas joudumme pahaan tilanteeseen. Tai turha minun on yleistää, puhun itsestäni (niin kuin muuten ATM-diskurssissa aina, vaikka oltaisiin puhuvinaan yleisellä tasolla): haaveilen siitä, että tutustuisin johdannossa mainitsemaani tyttöön, ja salainen kiinnostukseni saattaisi muuttua salaiseksi ihastukseksi. Tai jopa: saattaisin myöntää hänelle ihastukseni, jonka jälkeen hän sanoisi: "hei, sinä olet tosi kiva mies, ja mä oon varma, että sulle on jossain joku kiva tyttö, mutta se en ole minä, koska minulla on jo poikaystävä tai minä olen niin solmussa itseni kanssa etten ole valmis suhteeseen tai muuten vaan". Tukahduttaisin tunteeni, ja voisimme olla kavereita.Entä jos sitten olisin hänen kaveri, ja hän tulisi minulle itkien jonain harmaana päivänä kertomaan, että hänelle tuli ero poikaystävänsä kanssa? Jos tunteeni eivät olisi kuolleet (tai koska olen tunnekuollut, niin pitäisi kai puhua elävistä kuolleista tunteista), voisin nähdä tilaisuuteni tulleen. Ongelmat ovat seuraavat:

1. Jos minä ihastun siinä vaiheessa, tai "liian pian" (eli koska olen vain jonkinlainen kaveriolento, niin eroa seuraavan sadan vuoden aikana), niin olen kuvottava ja inhottava sika, joka halusikin koko ajan vain sitä yhtä ja kaveruus oli valetta ja petosta alusta asti, ja nyt siitä tulee loppu.
2. Jos tyttö ihastuu siinä vaiheessa, niin riippumatta omista tunnekuvitelmistani joudun perääntymään. Jos olen kerran saanut ollaan vaan kavereita -tuomion, se on itseasiassa pysyvä tuomio, jonka jälkeen en voisi enää luottaa siihen, etten eron jälkeen olisikin vain jonkinlainen korvike, varamies joka kantaa kriisin yli, ja että sen jälkeen kun myrsky on hellittänyt, huomaammekin olevamme suhteessa, jossa minä en pystykään täyttämään minulle asetettua roolia. Lopputuloksena on sotku, jonka jälkeen emme halua edes tuntea toisiamme.

Nyt kuitenkin etukäteen tunteminen on ainoa vaihtoehto, sillä tutustuminen vaatii sen verran pitkän ajan, ettei tarvitse olla kummoinenkaan mies, että saa ne sukat pyörimään paljon nopeampaa, mitä tutustuminen vaatii. Ei ole siis toivoa.

Villi sinkkuviikonloppu

Jaaha. Tunnin normaalia lyhyempi viikonloppu alkaa sitten olemaan ohitse. Ei ole taas vaikea arvata, miten sujui. Ihmiskontaktini rajoittuvat baarin tyttöön (siis myyjään), jolta tilasin kaljaa ja joka jostain kumman syystä muisti, ettei minulla ole S-etukorttia. Toinen ja kolmas kontaktini olivat kaksi videovuokraamon ultrasöpöä tyttöä, joille puhumista häpesin heti. Ei siksi, että sanottavani rajoittui pakollisiin vuokraus- ja karkinostorepliikkeihin ("Hei", "Otetaas nää", "Täs" ja "kiitti"), vaan että ääneni oli taas kuin minkäkin munattoman ATM-nahjuksen pihinää miehekkään ja kantavan mörinän sijaan.

Eikun kävinhän minä kioskillakin. Sielläkin oli nainen kassalla. "Ottaisin nää", "täs, ja pankilla", "kiitos", "moi". Ja nyt kun tarkemmin ajattelin, taisin käydä perjantaina kaupassakin. Sanoin samaa kuin kioskin kassallekin ensimmäistä repliikkiä lukuunottamatta.

Le fablöö destii damölii pulöön

Katsoin sen sitten. Yritän nyt laatia pienen analyysin siitä, kun kerta haluttiin lukea ajatuksistani kyseisen elokuvan suhteen. Jos kiinnostaa vielä katsoa se ilman ennakkotietoja (tai arvauksia) elokuvan sisällöstä, kannattaa lopettaa lukeminen.

Ensinnäkin elokuvan päällimmäinen sanoma vaikutti olevan se kliseinen elämän pienistä asioista nauttiminen. Minua oikeasti oksettaa jopa kirjoittaa tuo neljän sanan ketju, vaikka olen sinänsä samaa mieltä siitä sanomasta. Elämä on aika kurjaa, jos perustyytyväisyyteen vaadittaisiin mullistuksia ja elämää suurempia elämyksiä, kuten romanttista rakkautta, jota ilman sankarinnakin pärjäsi - hän vaikutti keskittyvän rakastamaan maailmaa ja muita (paitsi alempitasoisia miehiä, eli yksin asuvaa naapurin kauppiasta, jolle ei hädän hetkellä ole ketään muutakaan kelle soittaa kuin äidilleen. No, oli se kauppias vähän ilkeäkin, mutta se lienee vain vertaus ATM:n estyneisyydestä ja sosiaalisesta kömpelöydestä, joka luetaan heti ylimieliseksi asenteeksi. Oleellista on se, että kaikki nauraa sille, inhoaa ja vihaa sitä ja ylempitasoiset jopa harjoittelevat keskenään haukkumaan sitä monin eri nimityksin).

Amélie oli kuitenkin aika ajoin onneton. Ensinnäkin hän keskittyi parantamaan muiden elämää. Ilmeisesti hän uskoi, että hänelle riittää että muut elävät hänen puolestaan. Parannusyritykset olivat kuitenkin turhaa. Esimerkiksi sen kapakan miehen ja huumekauppiaan suhde kaatui kuitenkin, sillä se ei alunperinkään perustunut millekään muulle kuin valheelle. Ja valheelle perustui moni muukin asia - silloin kun Amélie ei auttanut muita, hän kehitti kaikenlaisia omituisia selityksiä asioille kuten ne valokuvauskonekorjaajan testikuvat, joka oli olevinaan jonkinlaista kuolleen miehen kommunikointia elävien maailman kanssa. Jotain kuitenkin puuttuu. Iltaisin hän kuvittelee itkien katsovansa itsestään kertovia dokumenttejä, jotka maalailevat hänestä kuvaa jonkinlaisena marttyyrisankarina. Jotenkin tämä toi mieleen bloggaamisen.

Lopullinen ratkaisu oli sitten... niin, mitäs se nyt oli. Avata ovi (sydän) vieraalle ja päästää hänet sisään (elämään)? En oikein tiedä. Kuvaavaa muuten on, että naisille ne sulhot tulevat tosiaan sinne oven taakse koputtelemaan, ja että kuten elokuvan alussa näytetään, naiset voivat tuosta noin vain "kokeilla" suhteita vaikka olisivat miten solmussa itsensä kanssa. Ei vaan onnistu AT-miehillä sellainen.

Myönnän, että pidin kyllä elokuvasta. Se jätti kaikesta huolimatta melko positiivisen fiiliksen moneksi (ainakin pariksi) tunniksi. Siinä oli jotain samalla tavalla innostavaa kuin vaikkapa American Beautyssä. Ehkä olen sitten homo, sillä tosimiehen ei kai saisi pitää kilteistä elämänfilosofisista elokuvista, vaan ainoastaan Fight Clubin tappelemisesta (pidän kyllä Fight Clubista, mutta en pidä sitä mitenkään "inspiroivana" elokuvana enkä jaksa idolisoida Tyler Durdenia). Amélie oli joka tapauksessa ihan hauska ja innostava, ja teknisessä mielessä kauniskin.

Taidan jättää tämän analyysin puolitiehen. Olen varma, että kommentoijilla on jotain sanottavaa tästä elokuvasta, jotka täydentävät itselleni heränneitä ajatuksia, joita en tässä osannut kirjata ylös. Nytkin saan jo valmiiksi hävetä tyhmiä käsityksiäni ja kyvyttömyyttäni ymmärtää elokuvien syvempiä tasoja.

Istu ja pala

Olin tänään paikassa (vapaapäivä!), jossa istuin ja luin paikoillani useita tunteja. Valitsin tietentahtoen paikan, joka on syrjässä kaikesta, mutta josta näen paljon. Muissakin pöydissä istui ihmisiä, mutta tilaa oli joka tapauksessa. Sitten paikalle saapuu kaunis, nuori tyttö. Harjoittelen hetken ihmisiin päin katsomista, ja jään sitten naureskelemaan hiljaa mielessäni, että pääsenpäs taas kerskumaan, kuinka taas joku valitsi epäilemättä tarkkaan harkiten paikan mahdollisimman kaukaa minusta. Ja sitten tämä tulee istumaan ihan viereeni.

Voi sitä kauhua. En tietenkään uskaltanut katsoa päinkään. Yritin kyllä sitäkin, ikään kuin epähuomiossa olisin vain sattunut katsomaan, mutta pää kääntyi vain sen verran, että näin vierustoverini kädet. Lopulta nainen otti ja lähti, ja pystyin jälleen kääntämään päätäni oikealle vapautuneesti. Ulkona olikin kaunis päivä. Sitten paikalle paukkaa toinen kaunis nuori nainen, ja istuutuu viereeni, vaikka saakura istumapaikkoja olisi kyllä! Mitä tämä nyt on? Maksaako joku heille siitä? En minä ainakaan - omalla kohdallani prostituutio on poissa laskuista ja toivon, ettei minun vuokseni ketään pakotettaisi ihmisarvoa riistävään työhön.

Vaihdan sanoja

No niin, tämä bloggaaminen meni taas tällaiseksi pelleilyksi. Aina se ihmetyttää minua, että sekopäisimmätkin kirjoitukseni (tuosta edellisestä ei ole vielä riittävästi todistusaineistoa) näytetään ottavan todesta, enkä nyt tiedä, onko sekään sitten hauskaa. Sitten niitä merkintöjä seuraa ikään kuin jonkinlaisena krapulana tällainen "se olikin vain leikkiä!"-merkintä, joka sekin on raivostuttavaa luultavimmin kaikkien kannalta.

Aion mennä lähipäivinä useisiin paikkoihin, jotka eivät kuitenkaan ole baareja tai ylipäätään alkoholintarjontapaikkoja, ja joista kaikki aina sanovat, että niissä ihmiset kohtaavat. Puhun kahviloista, näyttelyistä ja sellaisista. Jos jätetään fraasit kuten "kiitos", "pankki" ja "otetaan vielä tuollainen texaspulla" pois laskuista, montakohan sanaa vaihdan ihmisten kanssa? Luulen, että vastaus on yksinumeroinen: 1. Mistäkö moinen optimismi? Tietysti siitä, että välillä olen niin kömpelö, että astun jonkun tielle vahingossa, jolloin sanon "anteeksi". Jos taas pitäisi arvata naisten kanssa vaihdetut sanat, niin arvauksesta pitää vähentää ainakin kaksi.

Silmä silmästä

Jälleen joku nuori nainen katsoi minua silmiin. Katsoin hetkisen pidempään kuin eilisessä tapauksessa. Tunsin jonkinlaista euforiaa; ihan kuin olisin tehnyt ensi kertaa jotain jännittävää ja ehdottoman kiellettyä.

En tiedä, mitä tyttö tunsi. Vartijat eivät joka tapauksessa hyökänneet pippurisumuttimineen kimppuuni, eikä ulkona kuulunut sireenien ääntä. Tätähän tämä on - yhteiskunta on naisia sortavan patriarkaatin vallassa, ja hyvä veli -verkosto antaa hyypiöiden jatkaa kauhuntöitään kaikessa rauhassa. Koska en ole läpeensä mädäntynyt mustasieluinen antikristus, pesen silmäni rikkihapolla etten toiste sortuisi hirmutekoon.

Huonon itsetunnon hyvä puoli

Huonossa itsetunnossa ja alempitasoisuudessa on välillä se hyvä puoli, että voi välillä käyttäytyä kuin olisi hyvä itsetunto, ja olla välittämättä siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Äskenkin kävin valokuvaamassa. Joku nuori nainen katsoi minuun päin. Huomionhakuisuuteni ja läheisyydentarpeeni ovat taas tyydytetyt.

Lisäys 12.47: Tarkoitan siis sitä, että kun toteaa faktat niin huomaa, etteivät ihmiset voi enää enempääkään halveksia ja nauraa, joten on ihan sama mitä teet. Joskus havainnon mukana tulee rohkeus astua ulos ja käyttäytyä siellä mahdollisesti huomiota herättävästi.