sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Links, rechts, und wieder links

Saatan antaa yksittäistapauksille joskus liikaa painoarvoa, mutta välillä vakuutun syvästi siitä, että minulla ei ole mitään asiaa luonteeltaan sosiaalisiin vapaa-ajan tilaisuuksien, kuten tuttavien juhliin tai muihin illanviettoihin. Ei siksi, etteikö minua haluttaisi kutsua ja jopa vilpittömästi toivoa paikalle, ei - vaikka tietysti olisi houkuttelevaa ajatella että kohteliaisuudestahan he vaan.

Ongelma on siinä, että (melkein) joka kerta käy niin, että jään niissä sosiaalista kömpelöyttäni sivustaseuraajaksi. Keskustelu kulkee, mutta minä en pysty ottamaan siihen osaa. Aluksi ehkä siksi, ettei toistaiseksi ole mitään lisättävää toisten sanomisiin, mutta jossain vaiheessa tulen hirvittävän itsetietoiseksi siitä, että tässä sitä ollaan, hiljaa, käännellen päätä puhujan suuntaan kuin vaitonainen robotti äänen suuntaa jatkuvasti etsiskellen. Kun puhe taukoaa, pääni kääntyy johonkin muuhun äänenlähteeseen - stereoihin, televisioon, ikkunasta ulos. Silloin ollaan yleensä siinä vaiheessa, että kuvittelen olevani vain häiriöksi muille, ja alan etsimään syytä lähteä pois. Poistuminen on usein vaikeaa. Ei siksi, ettenkö pystyisi tekaisemaan jotain "minun onkin nyt aika lähteä"-maneeria, mutta se pitäisi saada sanotuksi. Lausuminen ei ole vaikeaa, mutta inhoan sitä kun teen itsestäni numeron. Isommissa kokoontumisissa se on helppoa. Siellä ihmiset muodostavat pienempiä yksiköitä, ja siten on helpompi jäädä täysin ulkopuoliseksi ja siihen mikromaailmaan vaikuttamattomaksi tekijäksi, jolloin voin vain hiipiä hiljaa ulos, kuten olen joskus tehnytkin. Tällöin sätin itseäni hieman siitä, että saatoin rikkoa hyviä tapoja, mutta parempi niin kuin pakottaa ihmiset, suurin osa tuntemattomia, reagoimaan minun tekemisiini ja sanomisiini.

Pienemmät kokoontumiset ovat vaikeampia, sillä vaikka olenkin vain kääntyilevä pää, olen silti osa lavastusta, ja ihmiset reagoivat kun kukkaruukku vastoin odotuksia liikahtaakin. Tällöin ei ole vaihtoehtoja, ja pienemmissä tilaisuuksia sitä yleensä myös tuntee läsnäolijat paremmin. On siis pakko nousta seisomaan ja ilmaista läsnäolonsa. Muiden huomio keskittyy, ja vaivihkainen liukeneminen käy mahdottomaksi.

Näin ollen olen ajautunut harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, että vastedes kieltäytyisin kaikista tilaisuuksista, joissa on vähintään kaksi osanottajaa minun lisäkseni. Tämäkään vaihtoehto ei kuitenkaan vaikuta oikein hyvältä. Introverttiä luonnettani tuskin käy kiistäminen, mutten koe sen olevan niin perustavaa laatua, ettenkö pitäisi ihmisten seurasta. En vain osaa edelleenkään toimia vaadittavalla minimitasolla, enkä ymmärrä, mitä voin tehdä. Kuvittelin aina, että viimeistään töihin meneminen olisi auttanut ongelmaan ja antanut minulle tarvittavaa harjoitusta toimia myös vapaa-ajallani, mutta ainoa hyöty töistä on ollut se, että osaan ottaa osaa keskusteluun työporukassa.

12 kommenttia:

seeds kirjoitti...

Varmaan olisi paras jos pystyisi heti alusta alkaen olemaan mukana keskusteluissa, edes vähän, niin ei tulisi sitä pitkän hiljaisuuden aiheuttamaa ylimääräistä painetta. Ja jos tuntuu siltä, ettei muiden sanomisiin ole mitään lisättävää, niin ainahan voi esittää kysymyksiä aiheesta, pyytää toista valaisemaan asiaa lisää, tai kertomaan jostain asiaan kenties liittyvästä.
Ihmiset yleensä puhuvat mielellään itsestään, joten se, joka hienovaraisilla kysymyksillään antaa tähän tilaisuuden ja osoittaa olevansa kiinnostunut, koetaan herkästi hyväksi seuraksi.

Eufemia kirjoitti...

Onko pienimuotoisissa tuttujen kesken tapaamisissa olemassa joku "vaadittu minimitaso", jolla pitäisi toimia?

Gc kirjoitti...

Minusta on tyypillistä, että seurueessa ovat aina jotkut moninkertaisesti enemmän äänessä kuin toiset. Yleensä jos on ottanut alkoholia keskustelua voi seurata ja pitää mielenkiintoisena, ja silloin ehkä kommenttejakin tulee mieleen, mutta jos on liian selvä, niin ei jaksa kuunnella nousuhumalaisia ihmisiä. Alkoholia juodaan juuri sen takia, että tullaan sosiaalisemmiksi ja juttu alkaa luistaa.

Anonymous kirjoitti...

Alkoholia juodaan lähinnä sen takia, että siedetään niitä muita kännisiä ihmisiä.

Salasanansa unohtanut Liselott Lotantytär kirjoitti...

Kärsin samasta ongelmasta. Itselläni se liittyy siihen, että alan jännittää, jos joudun huomion keskipisteeksi (eli avaan suuni isommassa porukassa). Jossain korkeintaan neljän hengen porukassa saatan olla sitten hyvinkin vilkas ja puhelias, seurasta riippuen. Mutta vaikka koolla olisi kavereitakin, niin olen tosi huono ottamaan osaa keskusteluun, jos porukkaa on enemmän.

Toisaalta olen kyllä myös ihan aidosti huono keksimään puheenaiheita. Siksi olenkin usein soveltanut tuota seedsin taktiikkaa eli esitän ihmisille kysymyksiä. Se taas on muutaman kerran johtanut siihen, että olen päätynyt kuunteluautomaatiksi. Tottahan sellaisesta ihmisestä pidetään, joka "jaksaa" loputtomasti kuunnella, kun toinen puhuu itsestään...

Itse olen ehkä jossain määrin parantunut porukassa keskustelijana, kun olen vain pakottanut itseni sanomaan jotain tai tosiaan olemalla kiinnostunut muista, mutta en usko, että isossa porukassa puhuminen tulee itselleni koskaan olemaan ihan luontevaa ja stressitöntä. Kai sen kanssa täytyy vain elää.

Ai niin, se vielä, että kun viimein avaan suuni, niin onnistun yleensä tekemään sen jonkun muun kanssa yhtä aikaa eli puhumaan jonkun päälle. Jännä, miten toisilla vain tuntuu olevan taito sijoittaa puheensa juuri oikeaan paikkaan ja toisilla sitten taas todellakaan ei.

unienvanki kirjoitti...

Luonteva keskustelu on pahimmillaan myös sitä, että jatkuvasti ohjaa keskustelua itselleen mieleiseen suuntaan. Vähäinen osallistuminen on kuitenkin nähdäkseni parempi vaihtoehto.

Toisin kuin populaarikulttuurista voisi luulla, mielestäni ihmiset eivät pidä erityisen pysäyttävänä asiana sitä, että joku haluaa lähteä ennen muita pois. Se on ns. oma asia.

Mielestäni kuvaamasi ongelmat eivät loppujen lopuksi kovinkaan paljon poikkea niistä perisuomalaisista asetelmista, jotka ratkaistaan yleensä ottamalla lisää kaljaa. Se nyt ainakin varmasti on sosiaalisesti hyväksyttävää.

Lord B. kirjoitti...

"Varmaan olisi paras jos pystyisi heti alusta alkaen olemaan mukana keskusteluissa, edes vähän, niin ei tulisi sitä pitkän hiljaisuuden aiheuttamaa ylimääräistä painetta."

Tämä varmaan olisi hyvä vaihtoehto. Tietysti sekin vaatii jatkuvaa työskentelyä sitten, ettei pääse syrjäytymään, eikä se keskustelun alussakaan mukana pysyminen ihan niin itsestäänselvää meille kaikille ole.

Töissä käytänkin ahkerasti nimenomaan kysely-tekniikkaa. Aiemmin lähes täysin, nyt pystyn jo injektoimaan muita välikommentteja, ja toisinaan jopa mainitsemaan ohimennen, mitä itse olen tehnyt tai jostain asiasta ajatellut.

"Onko pienimuotoisissa tuttujen kesken tapaamisissa olemassa joku "vaadittu minimitaso", jolla pitäisi toimia?"

Ajattelen sitä niin, että jos oma "suoritus" jää sille tasolle, että itse kiusaantuu siitä, on alittanut minimitason. Olen luultavasti maailman ainoa ihminen, joka jää alle sen.

"Se [kyselytekniikka] taas on muutaman kerran johtanut siihen, että olen päätynyt kuunteluautomaatiksi."

Tämäkään ei liene ihan toivottavaa, vaan pitäisi löytää tasapaino. Mukavinta on silloin, kun keskustelun osapuolet käyttävät sopivissa määrin kaikki kyselytekniikkaa.

"Ai niin, se vielä, että kun viimein avaan suuni, niin onnistun yleensä tekemään sen jonkun muun kanssa yhtä aikaa eli puhumaan jonkun päälle."

Heh, olen muuten huomannut itsessäni saman. Ei se ehkä ihan aina ilmene, mutta tarpeeksi usein että sen on huomannut.

"Luonteva keskustelu on pahimmillaan myös sitä, että jatkuvasti ohjaa keskustelua itselleen mieleiseen suuntaan."

Tämä on se toinen ääripää kyllä. Tällöin kukaan tuskin kiusaantuu varsinaisesti, mutta valitettavasti minullakin on omakohtaista kokemusta ihmistyypistä, jonka seurassa juttu menee aina henkilön omiin mielenkiinnonkohteisiin. Mikäs siinä jos aihe olisi kiinnostava, mutta kun se sattuu olemaan henkilön omat urheiluharrasteet. Tämä ei tosiaan ole toivottaa myöskään siinä tapauksessa, että itse on se puhuja, eli näennäisesti sosiaalisesti lahjakas.

Niin ja juu, kalja tietenkin auttaa. Jotenkin se vain tuntuu huijaamiselta, kuten doping.

Mikko kirjoitti...

Kaikki eivät tule koskaan käyttämään kyselytekniikkaa, koska se edellyttäisi että olisi oikeasti kiinnostunut muista. Harva on. Siksi illanvietoissa keskustelut ovat usein lähinnä rinnakkaisia monologeja.

Tämän asian sietäminen eli sosiaalisuus on kuitenkin osa ihmisyyteen oppimista. Se on ihan hyvä ja tarpeellinen taito. Yksi tapa siedättää itseään on juoda tarpeeksi kaljaa. Se voi olla dopingia, mutta näissä kisoissa harva urheilee puhtaasti.

Stressaat ehkä vähän turhaan siitä mitä aiot sanoa. Ei kukaan kuitenkaan kuuntele, koska ne samanaikaisesti miettivät mitä aikovat sanoa itse seuraavaksi ja kyttäävät suunvuoroa.

Stressaaminen tarkoittaa sitä, että itsekin mietit jatkuvasti mitä aiot sanoa. Puhe tulee oikeastaan automaattisesti, miettimättä ulos kunhan on tarpeeksi läsnä. Hyvää läsnäoloa voi olla kyllä vaikeaa saavuttaa jos paikalla on monologeja höliseviä.

ohikulkija kirjoitti...

Jos kerran kaikki muutkin douppaavat, niin miksi sinun pitäisi yrittää pärjätä puhtaasti? Kaljaa koneeseen (ei liikaa kuitenkaan).

Toisekseen, kuten Mikko jo sanoi, voi olla ihan terve asenne, että "ei kukaan kuuntele kuitenkaan". Ei se nyt ihan noinkaan ole, mutta tuskin kukaan kuitenkaan odottaa, että joka kerta kun avaat suusi, kuullaan Shakespearen veroisia poetiikan helmiä.
Kukaan muu ei kiinnitä niin paljon huomiota siihen, mitä sanot, kuin sinä itse! Se on hyvä muistaa :)

Anonymous kirjoitti...

luulisin että keskustelutaitokin on harjoiteltavissa niin kuin mikä tahansa muukin. sinuna harjoittelisin esim lukemalla lehtiartikkeleja, toisten blogimerkintöjä ym puheenvuoroja vastaten niihin lyhyesti suullisesti tai kirjallisesti. siis ihan vain harjoitellakseni reagoimaan toisten verbaalisiin tuotoksiin; ehkä laajentamalla aihetta muihin tilanteisiin, kertomalla oman kokemukseni aiheesta, kysymällä jotain oikeasti aiheessa itseä askarruttavaa tms. siinä voisi pikku hiljaa keskusteluvarmuus lisääntyä.

Hymyilevä nakki kirjoitti...

Musta tuntuu, että tunne on vain osa järjestelmää. Älä anna järjestelmän saada otetta otsasta!

Pälli kirjoitti...

Minäkin tunnistan tuon tunteen sosiaalisissa tilanteissa. Nykyisin tuntuu tuolla lailla ulkopuoliselta harvemmin - sellaiseksi olen mieltänyt asian sen jälkeen, kun se on käynyt harvinaiseksi. Ainakin itselläni on ollut kysymys pitkälti itsetunnosta ja rohkeudesta olla oma itsensä. Niissä kasvamiseen ei ole liene taikakeinoja, mutta joistakin pienistä kikoista, mitä tässä kommenttiketjussa on mietitty, voi olla apua. Tavoitteena olisi varmaan positiivinen noidankehä. :)

Toisaalta on kyse ihan vaan ihmisten välisistä kemioista. Ja kiinnostuksen kohteista. Kaikkien ihmisten kanssa ei vaan kertakaikkiaan juttu luista, vaikka olisi tuttu pitkän ajan takaa, paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia ja muita mahdollisia puheenaiheita.

Nykyisin itselleni ehkä tutuin tilanne tältä saralta on sellainen, jossa olen tekemisissä mieheni ystävien kanssa. Joskus tunnen olevani se, jota siedetään lähinnä siksi, että satun olemaan naimisissa sen varsinaisesti kiinnostavan ihmisen kanssa. Olen tietysti jutellut asiasta mieheni kanssa, ja joskus kyseessä on oma vainoharha - joskus taas asiassa on varmaan totta toinen puoli.