Jotta saisin tämän kirjoittelun kerralla astetta rehellisemmälle pohjalle, niin todettakoon: en ole koskaan ollut aktiivinen seuranhakija. Toki olen jättänyt ilmoituksia nettiin, mutta vastannut en ole yhteenkään. Myöskään yhtään aloitetta en ole koskaan tehnyt, vaan silloin harvoin kun olen päässyt edes juttelemaan jonkun kanssa tai saanut käyntiin edes suhteentyngän, ja ne ovat yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, minulle on käytännössä tehty aloite.
Tämän luultavasti kaikki tiesivät, mutta olen varmaan kuitenkin antanut ymmärtää oman tilanteeni olevan kuten tässä diskurssissa on tapana ollut: että kerta toisensa jälkeen yrityksen päätyvät torjuntaan. Näin ei ole. Minulla on erittäin vähän kokemusta torjunnasta, myös turpaanottajapuolen näkökulmasta.
En tiedä, mistä tämä johtuu. Onko se vain yksinkertaista pelkoa, vai onko minulla vain kertakaikkiaan olematon libido? Kuitenkin kaikenlaisia toiveita herää aina, ja kuitenkin minulla on tarve tyydyttää itseni melko säännöllisesti. Jos otan työhypoteesikseni sen, että minulla on heikko seksuaalivietti, tekee se oloni epämukavaksi. Haluaisin seksuaaliviettini olevan voimakkaamman ja koen, että jos se tosiaan on heikko, niin minussa on jotain vikaa ja se vika pitää korjata. Seuraava kysymys tietenkin kuuluu, että miten, ja että onko se ylipäätään mahdollista, vai pitääkö se vain hyväksyä pysyvänä osana omaa itseään? Jotenkin toivoisin kovasti, että vastaus ainakin viimeiseen kysymykseen on kielteinen. Siksi lähtisin mieluummin liikkeelle yksinkertaisesta pelosta, joka on varmaankin parannettavissa. Tietysti joku muukin selitys on mahdollinen, mutta näin yhtäkkiä ei tule mieleen kuin nuo jo mainitut, ilmeisimmät syyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Hei!Ajattelin kertoa eräästä tuntemastani pojasta. Tiedän hänen nimensä ja olen vaihtanut hänen kanssaan ehkä muutaman sanan. Olen kiinnostunut hänestä, sillä hän on minusta hieman salaperäinen. Poika on hyvin ujo (punastelee joutuessaan puheisiin tuntemattonien kanssa), ja jos hänellä on ystäviä, he eivät ole samassa koulussa kuin me, sillä hän on yksin aina kun näen hänet ja kaikki tuntuvat pitävän häntä ihmeellisenä hiipparina.
Tilanteen ollessa tämä taitaa siis olla niin että minun kuuluisi "sosiaalisempana" mennä juttelemaan hänelle, mutta esteenä on se, etten yksinkertaisesti uskalla ja siksi teeskentelen etten huomaa häntä lainkaan.Tällä tahdoin vain sanoa, että vaikka olet mielestäsi näkymätön,joku vastaantulija on varmaan huomannut sinutkin.Ongelmana on vain se, että mekin, jotka olemme vähän sosiaalisempia, emme aina uskalla lähestyä toisia.
Niin, ehkä joku onkin huomannut. Ei voi tietää. Eikä tietysti pelkkä huomaaminen riitä siihen, että olisi motivaatiota lähestyä, vaikka rohkeus riittäisikin.
Mun mielestä pitää itseasiassa muistuttaa itselleen mitä se on, mistä jää paitsi, jotta sitä voi sitten kaivata lisää. Eli jotenkin nyt pitäis sun päästä pukille, hmm hmmm...
Mulla terveet elämäntavat on tuoneet lisää motivaatiota tutustua ihmisiin. Sekään ei kuitenkaan useimmiten tunnu ihan riittävän ja maailman meno tekee hankalaksi ylläpitää tervettä elämää joka päivä. Jotkut ihmiset vaan stressaantuvat niin helposti, että se näkyy samantien kyvyttömyytenä olla oma iloinen itsensä. Tai kyvyttömyytenä rentoutua sosiaalisissa tilanteissa. Pitäis keksiä tilanteita, joissa voi olla riittävän rento tai sit totuttelee niihin tilanteisiin ajan kuluessa. En tiedä olisko joistain rentoutumiskeinoista apua.
Olen pitkään ollut sitä mieltä että sinulla on sama persoonallisuushäiriö kuin itselläni: estynyt persoonallisuus. Blogiasi seuraan koska elämäsi kuullostaa siltä, mitä omani olisi ollut ellen olisi löytänyt kumppania vähän yli parikymppisenä (en vieläkään tiedä miten sen tein, joten turha kysyä :D).
Se että olen elänyt 10 vuotta parisuhteessa ei kuitenkaan ole poistanut estynyttä persoonallisuuttani: ei pidä odottaa että persoonallisuus muutuisi vaikka onnistuisit tekemään aloitteen ja iskemään hurmaavan naisen. Itse olen taistellut 10 vuotta persoonallisuuteni kanssa, ja todennut että persoonallisuutta on helkutin vaikea muuttaa. Moisesta voi saada vaikka vatsahaavan. Jotain perää on kuitenkin sanonnassa "Opi rakastamaan itseäsi sellaisena kuin olet".
Suhteen aloittamisessa ja ylläpitämisessä oli alussa se ongelma, että kuvitelmani siitä mitä sen pitäisi olla ja miten minun pitäisi tuntea pohjautuivat elokuviin, kirjoihin jne. Todellisuus on varsin toista kun taistelee itsensä kanssa ja yrittää olla mahdollisimmaan avoin vaikka oma persoonallisuus ei moiseen taivu.
Toivon että löydät itsellesi naisen, jotta vapaudut noidankehästä, jossa olet viettänyt jo useita vuosia.
Mun mielestä pitää itseasiassa muistuttaa itselleen mitä se on, mistä jää paitsi, jotta sitä voi sitten kaivata lisää. Eli jotenkin nyt pitäis sun päästä pukille, hmm hmmm...
Olen kyllä samaa mieltä. On aika hakea "pelkkää seksiä". Jos tapaa naisen joka ei ole aivan kamala tupakalta haiseva harakka ja jonka kanssa pääsee yksimielisyyteen seksin harjoittamisesta, paljon on voitettu.
Maailma on erilainen panomiehen silmin, sanoisi Veikkaus. (Sieltähän on lähtöisin myös toinen soveltuva hokema: Jos et veikkaa, et voi voittaa.) Tosin myöhemmin voi tulla fiilis, että oliko tämä nyt tässä ja oliko se vaivan arvoista. Jos KTM:llä on suuret odotukset, niin ATM:llä ne ovat valtavat.
Vaikka suhdetta ei ole vieläkään, olen kuitenkin iloinen että otin sen ratkaisevan askeleen. Suosittelen Lordillekin, jos tilaisuus tarjoutuu. Onpahan yksi asia vähemmän murehdittavaksi.
Itse olen taistellut 10 vuotta persoonallisuuteni kanssa, ja todennut että persoonallisuutta on helkutin vaikea muuttaa.
Olen huomannut että sosiaalisuutta ja avoimuutta voi harjoittaa. Treenaaminen onnistuu kuitenkin vain hyvässä vireessä. Jos työpäivä imee mehut, niin vapaalla ei enää jaksa olla aloitteellinen. Tästäkin syystä opiskeluaika kannattaa käyttää hyödyksi (Lordi nyt ei enää ehdi) tai vähintäänkin valita sellainen duuni, joka ei ylikuormita.
On kyllä totta sekin puoli, että opiskeluaikana olisi paljon erinomaisia mahdollisuuksia opiskella sosiaalisuutta ja avoimuutta. Opiskeluelämässä vain on se huono puoli, että se vaikuttaisi ennakkoluulojeni perusteella edellyttävän jo valmiiksi jonkinlaista sosiaalisuutta ja bilekulttuurin omaksumista, ja minulta ei onnistunut kumpikaan. Tietenkään ne eivät ole ainoat vaihtoehdot, mutta ne sosiaalisuuden muodot, jotka lopulta löysin, tarkoitti lähinnä yliopiston go-kerhossa ahdistumista muutaman kerran sekä yhtä kaveria, jonka kanssa saattoi joskus käydä yliopiston ruokalassa syömässä ja sci-fi -kerhon elokuvia katselemassa. Loppuvuosina oli myös blogimiittejä, jotka nekin vaativat ensin parin vuoden ahkeran bloggausharrastuksen, ennen kuin uskalsi edes järjestää niitä - silloin ammoin anonymiteetistä pidettiin paljon visummin kiinni.
Minusta ei kuitenkaan sovi väheksyä työelämää. En tiedä, millaisista työpaikoista muilla on kokemusta, mutta omani on tarjonnut ainakin erinomaisen mahdollisuuden harjoitella keskustelutaitoa päivittäin, aika ajoin myös esiintymistaitoa. Tietysti tyttöystävän löytäminen ja sosiaalisen verkoston rakentaminen tyhjästä vaatii kykyä tehdä aloite tyhjältä pöydältä, mutta työkaverit tuntee jo valmiiksi ja siksi se osa-alue jää vähemmälle huomiolle. Kuitenkin katsoisin, että esimerkiksi itselläni - ja luulen työpaikkani olevan joiltain perusominaisuuksiltaan samanlainen, jollaiseen monet kaltaiseni sosiaalisesti rajoittuneet päätyvät jos vain ovat ymmärtäneet panostaa koulutukseen edes vähän - työ tarjoaa myös tilaisuuksia vieraiden jututtamiseen. Näin ollen siis jos opiskeluaika jää hyödyntämättä, ei kannata silti vaipua epätoivoon.
(Töissä on sekin hyvä puoli, että jos sitä energiaa jää sitten edes viikonlopuiksi, niin on oikeasti myös varaa tehdä jotain ilman, että tarvitsee sitten kerätä viikkokaupalla rahaa toiseen pubi-iltaan tai vastaavaan).
Opiskeluelämässä vain on se huono puoli, että se vaikuttaisi ennakkoluulojeni perusteella edellyttävän jo valmiiksi jonkinlaista sosiaalisuutta ja bilekulttuurin omaksumista, ja minulta ei onnistunut kumpikaan.
Kynnyskysymys ei varmaan ole bilekulttuuri sinänsä - haalarit päällä öyhöttämisen kyllä oppii. Tai jos realisteja ollaan, niin ainakin haalarit päällä lasi kädessä hengailun, kun toiset öyhöttävät.
Itselleni ongelma oli enemmänkin se, että yliopistolla on kaikki vapaaehtoista, sosiaalisuuskin. Vaikka oikeasti se sosiaalisuus ja kaveriporukan löytäminen olisi tärkeämpi asia kuin mitään mitä ekana vuonna luennoilla opetetaan.
Tarkoitin kyllä sitäkin, että tavallinen opiskelupäivä ei syö introvertin voimia samalla tavalla kuin työpäivä jossain asiakaspalveluammatissa tmv.
(Töissä on sekin hyvä puoli, että jos sitä energiaa jää sitten edes viikonlopuiksi, niin on oikeasti myös varaa tehdä jotain ilman, että tarvitsee sitten kerätä viikkokaupalla rahaa toiseen pubi-iltaan tai vastaavaan).
Joo, tämä olisi varmasti hyvä juttu. Opintotuella kituuttaessa jää helposti päälle, sanoisinko, köyhäilyn kulttuuri: silloinkin kun rahaa (tilapäisesti) olisi ei tule edes mieleen että voisi lähteä johonkin kiinnostavaan tapahtumaan viikonlopuksi. Tai että voisi mennä lauantaina ihan muuten vaan kahvilaan istuskelemaan ja bongaamaan hameväkeä, koska - hui kauhistus - sehän maksaa rahaa! Parempi vaan istua hiljaa kotona...
Lähetä kommentti