perjantai 27. maaliskuuta 2009

Le fablöö destii damölii pulöön

Katsoin sen sitten. Yritän nyt laatia pienen analyysin siitä, kun kerta haluttiin lukea ajatuksistani kyseisen elokuvan suhteen. Jos kiinnostaa vielä katsoa se ilman ennakkotietoja (tai arvauksia) elokuvan sisällöstä, kannattaa lopettaa lukeminen.

Ensinnäkin elokuvan päällimmäinen sanoma vaikutti olevan se kliseinen elämän pienistä asioista nauttiminen. Minua oikeasti oksettaa jopa kirjoittaa tuo neljän sanan ketju, vaikka olen sinänsä samaa mieltä siitä sanomasta. Elämä on aika kurjaa, jos perustyytyväisyyteen vaadittaisiin mullistuksia ja elämää suurempia elämyksiä, kuten romanttista rakkautta, jota ilman sankarinnakin pärjäsi - hän vaikutti keskittyvän rakastamaan maailmaa ja muita (paitsi alempitasoisia miehiä, eli yksin asuvaa naapurin kauppiasta, jolle ei hädän hetkellä ole ketään muutakaan kelle soittaa kuin äidilleen. No, oli se kauppias vähän ilkeäkin, mutta se lienee vain vertaus ATM:n estyneisyydestä ja sosiaalisesta kömpelöydestä, joka luetaan heti ylimieliseksi asenteeksi. Oleellista on se, että kaikki nauraa sille, inhoaa ja vihaa sitä ja ylempitasoiset jopa harjoittelevat keskenään haukkumaan sitä monin eri nimityksin).

Amélie oli kuitenkin aika ajoin onneton. Ensinnäkin hän keskittyi parantamaan muiden elämää. Ilmeisesti hän uskoi, että hänelle riittää että muut elävät hänen puolestaan. Parannusyritykset olivat kuitenkin turhaa. Esimerkiksi sen kapakan miehen ja huumekauppiaan suhde kaatui kuitenkin, sillä se ei alunperinkään perustunut millekään muulle kuin valheelle. Ja valheelle perustui moni muukin asia - silloin kun Amélie ei auttanut muita, hän kehitti kaikenlaisia omituisia selityksiä asioille kuten ne valokuvauskonekorjaajan testikuvat, joka oli olevinaan jonkinlaista kuolleen miehen kommunikointia elävien maailman kanssa. Jotain kuitenkin puuttuu. Iltaisin hän kuvittelee itkien katsovansa itsestään kertovia dokumenttejä, jotka maalailevat hänestä kuvaa jonkinlaisena marttyyrisankarina. Jotenkin tämä toi mieleen bloggaamisen.

Lopullinen ratkaisu oli sitten... niin, mitäs se nyt oli. Avata ovi (sydän) vieraalle ja päästää hänet sisään (elämään)? En oikein tiedä. Kuvaavaa muuten on, että naisille ne sulhot tulevat tosiaan sinne oven taakse koputtelemaan, ja että kuten elokuvan alussa näytetään, naiset voivat tuosta noin vain "kokeilla" suhteita vaikka olisivat miten solmussa itsensä kanssa. Ei vaan onnistu AT-miehillä sellainen.

Myönnän, että pidin kyllä elokuvasta. Se jätti kaikesta huolimatta melko positiivisen fiiliksen moneksi (ainakin pariksi) tunniksi. Siinä oli jotain samalla tavalla innostavaa kuin vaikkapa American Beautyssä. Ehkä olen sitten homo, sillä tosimiehen ei kai saisi pitää kilteistä elämänfilosofisista elokuvista, vaan ainoastaan Fight Clubin tappelemisesta (pidän kyllä Fight Clubista, mutta en pidä sitä mitenkään "inspiroivana" elokuvana enkä jaksa idolisoida Tyler Durdenia). Amélie oli joka tapauksessa ihan hauska ja innostava, ja teknisessä mielessä kauniskin.

Taidan jättää tämän analyysin puolitiehen. Olen varma, että kommentoijilla on jotain sanottavaa tästä elokuvasta, jotka täydentävät itselleni heränneitä ajatuksia, joita en tässä osannut kirjata ylös. Nytkin saan jo valmiiksi hävetä tyhmiä käsityksiäni ja kyvyttömyyttäni ymmärtää elokuvien syvempiä tasoja.

16 kommenttia:

Anonymous kirjoitti...

Vähän häiritsee se, että yrität nähdä tuon elokuvan AT/YT-analyysin kautta. Ei tuolla (AT/YT) asialla ole kuitenkaan loppupeleissä mitään merkitystä.

Jos elämästä löytää sen jonkun asian mitä haluaa tehdä ja mistä oikeasti nauttii niin ei pariutumisella ole loppujen lopuksi mitään väliä.

Itse olen 27 vuotias enkä ole ikinä edes pitänyt naista kädestä, mutta koska löysin elämästä jotain sellaista mikä antaa minulle niin paljon enemmän niin ei tuo asia enää kummemmin edes häiritse. Toisaalta tällä tavalla periksi antaminen todennäköisesti johtaa siihen että jään loppuiäksenikin yksin mutta ei tuo tällä hetkellä ainakaan paljoa häiritse.

Vähän tietty turha saarnata tuollaisesta asiasta, varsinkin kun tämän blogin aihe nyt on tavallaan tuo AT/YT-hässäkkä, mutta vähän vain häiritsi tuo miten haluat nähdä noita asetelmia joka paikassa.

Lord B. kirjoitti...

Pyrinkin tekemään siitä taidetta. Tosin omasta mielestäni AT/YT-jutut olivat tässä sivuhuomautuksia.

Olen monesti yrittänytkin lopullista periksiantamusta, mutta se ei ensinnäkään tunnu koskaan olevan lopullinen, tai sitten en ole kyennyt siihen tosissani. Toisekseen se on minusta vähän vaarallistakin sen vuoksi, että jos ei periksi antaminen onnistukaan, voi joskus vanhempana havahtua siihen, että antoi kaiken mennä. Jo nyt tekee kipeää se, ettei ollut aktiivisempi silloin 15-vuotiaana, kun oli vielä nuori ja viaton, munassa oli vielä reilusti tuntoa ja seksiasiat olivat ihan toisella tavalla jännittäviä.

Annikki kirjoitti...

win \o/

Lord B. kirjoitti...

Eli?

fascia kirjoitti...

WIN! \o/

:p

Lord B. kirjoitti...

Meneekö minulta nyt jotain ohi?

Anonymous kirjoitti...

http://www.urbandictionary.com/define.php?term=win

Win tulee varmaankin kun katsoit sen leffan tai ehkä kuitenkin kun pidit siitä.

Kyllähän tuo vähän häiritsee itseäkin miten on tavallaan heittänyt nuoruutensa hukkaan ja välillä sitä murehtii. Tavallaan ajattelee että pitäisi ryhdistäytyä ja pelastaa tilanne nyt vielä kun on vähän nuoruutta jäljellä niin ei sitten vanhempa vituta enemmän. Eikä sille ettei tee asialle mitään keksi mitään kuin huonoja tekosyitä loppujen lopuksi.

fascia kirjoitti...

Mutta etkö oikeasti samaistunut yhtään Ameliéhin ja hänen elämäänsä?
Samaistuminen ei nimittäin ole kiinni sukupuolesta, ero miehillä ja naisilla on tuollaisessa asiassa kuitenkin kovin pieni.

Mutta kyllä sä tajusit jotain siitä elokuvasta heti ensimmäisellä kerralla, johon itselläni kesti kaksi katsomiskertaa. Elämässä voi valita turvallisesti ja pysytellä omassa fantasiamaailmassa tai sitten voi yrittää avata itsensä maailmalle/muille ihmisille ja nähdä se edes osittain sellaisena kuin se on. Amaliéhan pystyi tähän vasta aivan lopussa kun sai lasi-mieheltä viestin.

Mielenkiintoista on että osa ihmisistä näkee tuon elokuvan komediallisena, kun taas omasta mielestäni tarinassa on enemmän tragediaa.

Lord B. kirjoitti...

Jos ihan vakavissaan puhutaan, niin totta kai samaistuin. Siis joiltain osin: Amélielle oli riittävinään kuvitelmat monesta asiasta. Vaikka oikeasti en ole ihan kuin tämä blogipersoonani, ei käy kieltäminen etteikö omaa maailmaa värittäisi ja toimintaa ohjaisi eräänlaiset kuvitelmat, jotka ovat lopultakin vain todellisuuspakoa.

unienvanki kirjoitti...

Varmaan jotain samansuuntaista olisin itsekin aikoinaan tuosta saattanut kommentoida. Kuitenkin olisin lisännyt huomion siitä, että toivoisin ohjaajan palaavan saman tien fantasian pariin, koska Amelie oli kuitenkin iso askel asiallisesta scifi/fantasiasta hömppäänpäin. Valitettavasti tältä osin asiat ovat kehittyneet vain huonompaan suuntaan, ehkä osittain Amelien kaupallisen menestyksen takia.

fascia kirjoitti...

Aikoinaan? Miksei enää? :)

unienvanki kirjoitti...

Jos tuo kysymys oli tarkoitettu minulle, niin vastaus kuuluu, että viimeksi kun oli tilaisuus nähdä Amelie, en jaksanut kuin muutaman minuutin, vaikka aikoinaan siitä ihan pidin. Jotkut elokuvat kestävät uusintakatselun, toiset eivät. Lisäksi silloin Amelie vaikutti aika erikoiselta ja sikäli hauskalta sivuaskeleelta ohjaajan uralla, mutta nyttemmin se näyttäytyy alamäen alkuna.

Herrajumala, olen varmaan kirjoittanut jo puolenkymmentä kommenttia Ameliesta. Tämä alkaa olla noloa.

brunologi kirjoitti...

Vähän häiritsee se, että yrität nähdä tuon elokuvan AT/YT-analyysin kautta.

Päinvastoin, jokaisen itseään kunnioittamattoman leffa-analyysin kovassa ytimessä tulee olla markkina-arvoteoreettinen näkökulma. Siksi, että mat on elämän kovaa ydintä.

Tiesin, että Lordiin voi tässä luottaa.

Arawn kirjoitti...

Brunologi: Aina tylsää, jos se MAT on pakko työntää koko ajan joka paikkaan. Ja hyvin itseään toistavaa. Lopputulemana olisi kuitenkin jotain tällaista:

"Jeejee, elokuva todisti taas MAT:in. Naiset saa keltä vaan milloin vaan, öyhö sai naisen, ATM:lle naurettiin taas."

Ja tämä ihan riippumatta elokuvasta. Tulkinta on kuitenkin aina tulkintaa ja omalla tavallaan kertoo ehkä eniten tulkitsijasta itsestään eikä kohteesta.

fascia kirjoitti...

Tuntui kyllä että tällä kertaa Lord B:llä ei ollut oikein sydän mukana AT/YT-analyysissä.

Lord B. kirjoitti...

Ei ole vaikea kuvitella monien olevan sitä mieltä, että AT/YT-puheessa ei koskaan ole sydäntä mukana, tai että niiden puhujalla ei edes ole sydäntä. Saattaa pitää paikkansa.