Tympäisi (seuraavassa mielessä, ei muuten) käydä kuluneella viikolla elokuvafestivaaleilla, sillä siellä sen taas huomasi: (nuoret) naiset eivät käy missään yksin. Heillä on aina, siis ihan aina, jos ei poikaystävää niin koko joukko kavereita mukana. Jos he vaikuttavat olevan yksin, he vain odottavat seuralaisiaan.
Ei sillä, että viitsisin todella tehdä alfamiehen työtä ja mennä mielistelemään, eikä maailmalla tietenkään ole velvollisuutta tehdä minulle mieliksi, mutta olisi mukava jos aina välillä jokin voima taistelisi lohduttomuutta vastaan. Olisi esimerkiksi mukava uskoa, että on tosiaan omassa ikäluokassani, omilla asuinseuduillani ja sopivissa viiteryhmissä edes jonkin verran sinkkujakin. En ymmärrä, missä heihin voi tutustua kun baarit ovat käytännössä huono vaihtoehto ja edellisen yrityksen jälkeen olen virallisesti ohittanut sen vaiheen, että edes harkitsisin mitään ilmoituksen jättämistä tai sellaiseen vastaamista (en muuten koskaan ole vastannut kenenkään treffi-ilmoitukseen).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Löysin blogisi taas pitkän tauon jälkeen. Tykkäsin lukea edellistä ja mua harmitti kun lopetit sen kesken. Ei millään pahalla, mutta mua henk. koht. vituttaa että sulla on sentään jonkinlaista flaksia (se alkuaikojen teinihelvetissä nuoleskelu, treffit ja tämä lyhyt suhde mistä kerroit). Mä itse olen sua vanhempi eikä mulla ole EDES tuollaisia kokemuksia mistä sinä olet päässyt osalliseksi. Silti sun asenne on vähintään yhtä pessimistinen kuin mulla vaikka ilmiselvästi sulla on edes jonkinlaista vientiä naisten keskuudessa. Arvaa montako kertaa mun treffi-ilmoituksiin on vastattu? Nolla. Arvaa moniinko treffeihin oma-aloitteinen lähestyminen on mulla johtanut? Ei yhteenkään.
Sori tää avautuminen, ottaa vaan päähän kun sä tunnut tekevän tilanteestasi pahemman kuin mitä se oikeasti on. Koeta pitää silti lippu korkealla.
Ymmärrän vitutuksesi täysin - epäilemättä olenkin jossain mielessä erittäin onnekas, vaikka flaksimediaaniin verrattuna olemme molemmat jossain kaukana äärireunoilla, käytännöllisesti katsoen samassa pisteessä.
En silti näkisi, että oma tilanteeni olisi mitenkään toivoa antava. Ennemmin koen osoittaneeni tietynlaiset kvantti-ilmiöt todellisiksi: kaikilla on toivoa.
(Myönnän kuitenkin edelleen, että olisi tässä varaa jonkinlaiseen optimismiinkin. Ehkä enemmän pitäisi keskittyä siihen, miten onnistuin edes siinä vähässä, missä olen onnistunut, jotta tästä kaikesta olisi edes jotain iloa jollekin sen sijaan, että tartuttaisin muihinkin tarpeetonta pessimismiä).
Lähetä kommentti