Pessimismistä

On tietenkin ihan totta, ettei minulla ole varaa olla pessimistinen. Pitäisi olla tyytyväinen, että on edes joskus ollut edes jotain säpinää - ja niin minä olenkin. Tämä "alempitasoisista alempitasoisin"-diskurssi on vain jotain, josta olisi voinut luopua jo aikapäivää, mutta joka on vain jäänyt päälle. Eihän näistä asioista voi kirjoittaa mitenkään mielenkiintoisella tavalla ilman, että menisi äärimmäisyyksiin. Toisaalta taas on rumaa sekä valehdella muille (vähättely on tietenkin hyvästä), että kiinnittää surkein mahdollinen tila omaan tilaan. Siinä on vähän samaa makua kuin asettaa oma nälänhätä samalle tasolle etiopialaisen syrjäkylän lasten kolkkojen kohtaloiden kanssa, jos saa vain yhden keskinkertaisen aterian työpaikkaruokalassa joka arkipäivä. Näin siis jonkin verran kärjistettynä.

Ei kyllä silläkään, että ennuste olisi kovin aurinkoinen. Tietysti jos ajattelee, että siitä on vasta 4-5 vuotta, kun suutelin ensimmäisen kerran, ja nyt olen tässä tilanteessa, niin tällöinhän seuraavaan kertaan ei pitäisi olla kovinkaan pitkä. Olen kuitenkin epäileväinen - monestakin syystä, mutta kaksi on sellaista vakavasti otettavaa:

1. Lyhyeksi jäänyt suhteeni opetti minulle viimeistään sen, että kaikkiin ei voi rakastua. Olin aina luullut, että minun tunteideni heräämiseen riittää, että toinen vaikuttaisi kiinnittävän jotain huomiota. Näin ei kuitenkaan ole. Lopputulos on se, että poikamieselämää ei voi, eikä uskoakseni ainakaan kannata, vaihtaa parisuhteeseen ihan noin vain, ellei ole varma, että viihtyy suhteessa. Koskaan ei kai voi olla täysin varma, että tunteet pysyvät ikuisesti, mutta ainakaan niiden heräämistä ei kannattane jäädä odottamaan liian kauaa.
2. Tällä hetkellä ei ole tiedossa minkäänlaista mahdollisuuttakaan mihinkään sen erityisempään. Elämä on raiteilla: on työpaikka ja on harrastuksia, jotka täyttävät vapaa-ajan. Ja kaikki ovat harrastuksia, joita käytännössä tehdään yksin. Kuntosalilla käyntikin on yksinäistä touhua - onhan siellä muita ihmisiä, mutta minä olen siellä kohottamassa kuntoani, ja niin luullakseni hekin. Enää minulla ei ole edes naistuttavia, joihin olisin säännöllisesti Internetin ulkopuolella yhteyksissä. Ja niillä aniharvoilla, joiden kanssa joskus vietän aikaa, kaveripiirit muodostuvat vakaista pareista ja tyystin erilaisista ihmisistä. Sellaisista, joiden mielestä lihansyönti, ei-vasemmistolaisuus, vakituinen kapitalistiselle riistäjäfirmalle työskentely, omistusasuntohaaveet sun muut sellaiset inhottavat keskiluokkaisuudet ovat syntiä (ennakkoluuloja, tiedän. Kyllähän minun läsnäoloa siedetään, mutta luulen tuon kaiken kuitenkin syövän mahdollisuudet molemminpuolisiin kiinnostumisiin). Edelleenkään työkavereita ei lasketa. Työpaikalla tietysti muutenkaan ei ole sinkkunaisia, vain pareja ja jokunen lesbo. Eikä varsinkaan ketään sellaista, jonka kanssa tulisi vietettyä vapaa-aikaa.

Näin ollen siis flaksin odotusarvo on aikalailla nolla. Olen tietysti edelleen tyhmä, ruma ja lihava ja siten siis täys-ATM, mutta periaatteessa kai on pidettävä mahdollisena, että jos - ja taas kerran iso jos - olosuhteet olisivat toiset, tai minussa heräisi joku remuava sivupersoona, voisi periaatteessa pieniä mahdollisuuksia olla niin kuin kenellä tahansa muullakin. Tosin on myönnettävä, että äkillinen yllätys se suhteenikin oli. Näin ollen katsoisin, ettei pitkän ajan ennuste voi olla aavikonkuiva kenellekään.

Todetaan nyt taas

Tympäisi (seuraavassa mielessä, ei muuten) käydä kuluneella viikolla elokuvafestivaaleilla, sillä siellä sen taas huomasi: (nuoret) naiset eivät käy missään yksin. Heillä on aina, siis ihan aina, jos ei poikaystävää niin koko joukko kavereita mukana. Jos he vaikuttavat olevan yksin, he vain odottavat seuralaisiaan.

Ei sillä, että viitsisin todella tehdä alfamiehen työtä ja mennä mielistelemään, eikä maailmalla tietenkään ole velvollisuutta tehdä minulle mieliksi, mutta olisi mukava jos aina välillä jokin voima taistelisi lohduttomuutta vastaan. Olisi esimerkiksi mukava uskoa, että on tosiaan omassa ikäluokassani, omilla asuinseuduillani ja sopivissa viiteryhmissä edes jonkin verran sinkkujakin. En ymmärrä, missä heihin voi tutustua kun baarit ovat käytännössä huono vaihtoehto ja edellisen yrityksen jälkeen olen virallisesti ohittanut sen vaiheen, että edes harkitsisin mitään ilmoituksen jättämistä tai sellaiseen vastaamista (en muuten koskaan ole vastannut kenenkään treffi-ilmoitukseen).

Odotettua parempi lopputulos

Vastausaika Tyson-tarjoukseeni on päättynyt - tänään on sen verran menoa ennen Tysoniakin, etten ehdi sähköpostejani tarkastelemaan. Kiitän siis kaikkia vastanneita, teistä oli hyvin vaikea valita juuri se onnekas. Valitsin voittajan kuitenkin reiluimmalla mahdollisimmalla menetelmällä, eli ensin vastannut pääsee huomenna kokemaan unohtumattoman elämyksen. Hän on Margarita Long, joka esittelysähköpostissaan omaperäisesti pitäytyy kauppaamaan halpoja jäljennöskelloja. Persoonallisuusprofiilin laatiminen on vielä kesken, sillä en ole ihan varma, mitä minun pitäisi päätellä siitä, että hän allekirjoitti sähköpostin kuitenkin "Sincerely, Mr Santos".

Elämäni viimeinen treffi-ilmoitus

En ole koskaan ollut mitenkään hyvä kirjoittamaan Internetin palveluihin treffi-ilmoituksia ainakaan vastausten määrästä päätellen. Olen menettänyt uskoani niihin muistakin syistä - ehkäpä sellaista seuraa, jonka kanssa tulisi vielä toimeenkin, on hankala löytää kommunikoimalla ensin (liian) pitkään pelkillä sähköposteilla. Sen yhdenkin kerran, kun joku viitsi vastata, oli ensitapaaminen kiusallisen hiljaisuuden täyttämä. Nyt vastaavassa tilanteessa mieleeni tulisi oitis Todd Solondzin elokuvan Happiness mainio avauskohtaus, vaikken Jon Lovitzin tapaan suutahtaisikaan korkeintaan kuin itselleni.

Nyt kuitenkin yritän vielä viimeisen kerran, jonka jälkeen lyön hanskat lopullisesti tiskiin ainakin nettimaailmassa. Eli sinulla, noin 20-30 -vuotias nainen, olisi elämäsi tilaisuus lähteä DocPoint-festivaaleille ensi torstaina, kello 21.00 elokuvateatteri Bristolissa (Mikonkatu 8, 00100 Helsinki) katsomaan elokuva Tyson, joka kertoo jostain kuuluisasta (?) tappelupukarista. Elokuvan ainoa näyttelijä on näköjään alan ammattilainen Mike Tyson. Lupaan tarjota ainakin elokuvalipun ja, öh, hauskaa seuraa. Pidäthän ainakin elokuvista - en kyllä voi väittää olevani ihan asiantuntija vaikka harrastuksiini lukisinkin - etkä rakasta tosi-televisio-ohjelmia ja pidä muotikuvastoja pyhinä opinkappaleinasi. Toivoisin ettet myöskään pidä Raamattua raamattunasi, saati sitten Koraania tai muuta vastaavaa. Toivoisin sinun olevan vielä tupakoimaton, vaikken ole varma, onko se ehdoton vaatimus. Ehdoton plussa ainakin. Lisäksi selviämisestä yhdestä elokuvasta auttaa masokistinen luonne. Elokuvasalissa pitää kyllä vallita hiljaisuus, mutta sekin voi olla kiusallista.

Itse olen luonnontieteitä ja matematiikkaa opiskellut 26-vuotias espoolainen nörttineutri. Harrastan valokuvausta, junabongausta, elokuvia (ainakin siinä määrin, että tykkään käydä elokuvafestivaaleilla, ja lisäksi kartuttelen mieluusti nyt yli 300 kappaleen DVD-kokoelmaani), jonkin verran kirjallisuutta (en kyllä osaa siitäkään keskustella ainakaan humanistityttöjen kanssa, vaikka haluaisin) ja metallimusiikkikokoelmani käsittää nelisen sataa levyä. Elokuvamakuni on paljolti tieteis- ja kauhuelokuvapainoitteinen, tosin molempien genrejen laajassa merkityksessä, mutta en ole rajoittunut niihin. Tarkoitan, etten menisi katsomaan edes Tysonia jos tietäisin sen olevan elokuva teini-ikäisistä amerikkalaisista, jotka kertovat pikkutuhmia vitsejä jonkun kliseisen tappajan puukotellessa heitä syrjäisellä mökillä. Muuten pyrin vapaa-ajallani ulkoilemaan tai harrastamaan muuta liikuntaa edes teoriassa päivittäin (käytännössä pari-kolme kertaa viikossa). En elä päivä kerrallaan, kuten stereotyyppisessä deitti-ilmoituksessa varmasti muistettaisiin mainita, mutta muuten harkittua elämää voi toki maustaa satunnaiselementeillä - kuten vaikka kirjoittelemalla treffi-ilmoituksia, joissa haetaan leffaseuralaisia mielenkiintoisiin elokuviin.

Jos (aika iso jos) kiinnostuit, kirjoitahan sähköpostia osoitteeseen etunimimerkki.sukunimimerkki@gmail.com, missä etunimimerkki on lord ja sukunimimerkki boredom.

Onni (kaikilla) toisilla, kesä kaikilla

Kyllähän minä sen myönnän, etten aina välitä olla onnellinen toisten puolesta. Tuttujen puolesta kylläkin - heidän kohdallaan yritän tarpeeksi - mutta puolitutut ovat toinen asia. Tässä taloyhtiössä asuu yksi muuan puolituttu. Ehkä sekin on vähän liioitellusti sanottu, eihän minulle ole edes naapurisuhdetta tähän. Neljäsosatuttu. Kuvittelin tämän elelevän poikamieselämää, onhan tämä luultavasti kuitenkin minua nuorempi, en ole koskaan nähnyt hänellä tyttöystävää (itseasiassa en ole koskaan nähnyt häntä muualla kuin työpaikalla), eikä hänen ovessaan ollut kuin yksi sukunimi --- ennen joulua. Kun palasin joululomaltani, oli rapun ovelle, asukasluetteloon ja oveen ilmestynyt toinen nimi.

Eihän se minua kosketa, mutta kyllä minua silti kirpaisee, että muille tuntuu löytyvän kyllä tyttöystäviä ja parisuhteita, joiden monien todistajanlausuntojen mukaan pitäisi olla harvinaisuudeltaan lottovoiton luokkaa. Josta muistinkin hauskan yhteensattuman joululomaltani - satuin sekä meno- että paluumatkalla juurikin lottovoittajien vaunuun. Olipa se merkillistä.

Takaisin asiaan. Tiedän olevani alhainen olento, mutta melkein toivoin tämän toisen nimen olevan pelkkä kämppäkaveri tai tämän miehen poikaystävä. Sitten unohdin koko asian, kunnes tänään näin sen naisen. Nyt sitten taas yritän niellä katkeruuttani maailmaa kohtaan, jonka syytä on se, etten täytä (heteroseksuaalin) sukupuolielämän edellytyksiä, että olen kykenemätön rakastumaan, rakastamaan että vastaanottamaan rakkautta tai saamaan jonkun rakastumaan minuun tekemättä mitään tai edes millään monimutkaisella silmänkääntötempulla. Ei sillä, että tämä nainen olisi vaikuttanut ihan minun tyypiltäni. En minä varsinaisesti kateellinen ole nimenomaan tämän puolivieraan henkilön onnesta tai tyttöystävästä. Lähinnä turhaudun siihen, että koen olevani jokseenkin ainoa, jolla kuiva kausi vain jatkuu ja jatkuu. Vaikka se olikin katkolla kesällä muutaman viikon, ja että senkin pilasin olemalla ihastumatta tarpeeksi väkevästi.

Uusi vuosi

Kun sitä kerta kysyttiin, niin voin paljastaa, että olin uutenavuotena baarissa. Vähemmän yllättävää lienee, että yksin sain istua koko illan. Toisaalta, ei paikalla kyllä ollutkaan muita kuin muutama nuorempi mies ja koko joukko paikallisia kapakoiden vakioasiakkaita. Vissiin yksi parikymppinen tyttö näkyi alkuillasta, ja hänkin jossain hyppyritukkaporukassa. Sen verran minua kyllä häiriköitiin, että joku humalainen mutisi heidän paikassaan käyvän nykyisin niin omituista porukkaa.

En minä kyllä ymmärrä vieläkään, miten jostain baarista voi löytää seuraa, ellei ole nainen tai remupelle. Ujolle nörttimiehelle kaikki naiset kulkevat isoissa, pelottavissa porukoissa, tai ovat poikaystäviensä kanssa liikkeellä. Kuten muutama merkintä sitten tuli puheeksi, sinkkunaiset eivät tunnu käyvän missään julkisissa tilaisuuksissa ainakaan yksin eli niin, että heitä voisi edes harkita lähestyvänsä. Jos he jossain käyvätkin, niin heillä on kilpenä ystävätär, joka estää ainakin estyneemmän miehen yritykset. Ehkä se on tarkoituskin, että vain remupellet pääsevät yhteyteen.